Gunung Agung

Viitisen päivää laiskottelua Gili-saarilla teki tehtävänsä ja vähitellen mielessä alkoi kyteä halu siirtyä suuremmalle mantereelle näkemään ja kokemaan uutta. Kokemus Gileistä? Rentouttava, rauhallinen ja luonnonkaunis paikka (Gili Air), joskin turistisoitunut. Ei kuitenkaan massaturismin pilaama (uutta bungalowia tosin nousee rantaviivaan jatkuvalla syötöllä joten nähtäväksi jää miten kauan tilanne pysyy tällaisena). Suomalaisiakin tavattiin ja ilmeisesti paikan ovat löytäneet useammatkin maanmiehemme huivikauppiaan selvällä suomen kielellä ilmoittamasta mainoslauseesta päätellen: "nyt on halpaa". Parasta oli vesi: ikinä en ole missään nähnyt yhtä turkoosia ja kirkkaana kimmeltelevää merta. Ja se vedenalainen maailma...

Otimme uuden suunnan Balilta. Speedboat kuljetti meidät ensiksi pikkuiseen Padang Bain satamakaupunkiin, josta otettiin huone kolmelle. Poikia alkoi selkeästi kuumottelemaan horisontissa siintävä hindujen pyhä tulivuori Gunung Agun ja sen 3031 metrin korkeuteen kohoava kraateri. Kiivetään ylös! Aluksi hirvitti, muistot eivät olleet vielä täysin päässeet kultaamaan edellistä vuorireissuani Mt Kenyalle tasan neljä vuotta sitten. Lohdutin itseäni sillä että nyt saisi pysähtyä jo kaksi kilometriä alempana. Eihän siinä sitten muu auttanut: buukattiin opas ja kyyti vuorelle trekkaus-reitin alkupisteeseen, hintaa kertyi näistä 400 000 rupiaa per naama (noin 30 e). Olisinhan voinut jäädä odottelemaan Padang Baihin mutta... hitto vie, ei kai nyt sentään, nokka kohti uutta seikkailua!

Vielä hymyilyttää - nousu edessä

Niinpä otettiin lähtöpäivänä reilu tunti unta palloon, tankattiin etukäteen tilaamaamme pitsaa ja auto kohti vuoren juurta starttasi tasan puolelta öin. Tarkoitus oli trekata koko yö ja ehtiä auringonnousuksi huipulle. Tässä kohtaa vähän pelotti ja harmitti, oli väsy ja vatsassa kiersi. Torkahdin pariin otteeseen tunnin kestäneen automatkan aikana ja heräsin lopulta ikkunoista puhaltavaan viileään ilmaan. Oltiin noustu lähes puolentoista kilometrin korkeuteen. Kun sitten noustiin autosta ulos, odotti meitä henkeä salpaava näky. Mikä tähtitaivas! Korkeus ja lähes puuttuva valosaaste aiheuttivat sen, että linnunrata paistoi selkeänä utuisena nauhana yläpuolellamme ja tervehti meitä useine tähdenlentoineen. En ollut koskaan aiemmin nähnyt vastaavaa tähtitaivasta! Heti alkoi mieliala kohota. Trekkaus alkoi noin klo 02 yöllä, mukaan lähti opas vaimoineen sekä jenkkiläinen (yllättävän mukava) pariskunta.

Varsin pian kävi selväksi ettei kyse ollut mistään kovin helposta sunnuntaitrekkauksesta. Alusta asti puuduttavaa ylämäkeä ja useissa kohdissa sai ponnistella käsillä auttamalla. Kylmyys vaihtui selkähikeen. Juuri kun teki mieli alkaa hiljaa jupista että mihin sitä oli taas tullut itsensä laitettua, pyähdyttiin lepäämään ja ihailemaan alapuolista maisemaa. Se oli upea. Vesiryyppyjen jälkeen kaikki sammuttivat otsalamppunsa ja sitten oltiin ihan hiljaa. Alapuolella näkyivät Denpasarin valot jalokivimerenä, yläpuolella tähdet toisena mokomana.

Palkintomaisema sarastaa

Reilu kolme tuntia hikistä nousua ja taivaanrantaan hiipi ensimmäiset merkit sarastavasta päivästä. Äkkiä ylös, aurinko ei odota! Viimeinen tunti oli jo kyllä ihan kiipeämistä. Nelinkontin mentiin, alas ei uskaltanut katsoa eikä kyllä oikein sivuille tai ylöskään. En tiedä kuinka suuri osuus pelolla oli tihentyneeseen sykkeeseeni. Viimeiset askelmat ja melkein oksetti väsymyksestä. Siellä se aurinko teki nousua, taivaanranta oli värjäytynyt kultaiseksi. Vasemmalla jyrkkä pudotus kraateriin ja aivan sen reunalle rakennettu pieni hindu-alttari, oikealla rinne, jota oltiin noustu ja edessä aurinko ja Lombokin Rinjani-tulivuoren horisontttiin piirtyvä huippu.

Hetki lepoa ennen laskua

Olo oli jotenkin epätodellinen. Aamupalaksi nautimme teetä ja instant-nuudeleita. Vähitellen maisema sitten valkeni päiväksi ja hyvin nopeasti alkoi aurinko lämmittää korkeallakin. Edessä olisi vielä laskeutuminen.

Se oli kyllä jo lähes liikaa. Ensimmäinen tunti oli niin jyrkkää ettei paljoa uskaltanut jännitykseltä puhua. Etureidet ja polvet olivat kovilla. Jossain puolimatkassa alaspäin olo oli niin väsynyt ja jalat turrat että teki mieli itkeä. Vähän siinä Mikolle jo vikisinkin väsyäni kunnes sitten päätin, että otetaan suomalainen perkele mukaan. Hiljaisen kiroilun voimalla jotenkin jaksoin sitten pakottavista jaloistani huolimatta alas asti. Pojatkin olivat aika väsyneitä ja jenkkimieheltä meinasi puhti loppua. Oppaamme oli kyllä kunnon guru, siinä se talsi edestakaisin meitä auttaen painavat kantamukset selässä ja hyräili hyväntuulisesti. Hän kertoi käyvänsä vilkkaimpana sesonkina vuorella lähes päivittäin ja sen kyllä näki...

Pahin osuus - laskeutuminen

Loppu hyvin kaikki hyvin. Vuorireissusta on nyt aikaa pari päivää ja olemme siirtyneet sisämaahan Ubudiin. Reidet kyllä muistavat mitä tuli tehtyä. Jokainen porras alaspäin on tuskaa.

Jeejee, takasin yksinä kappaleina!

Lähtisinkö uudestaan? No voi olla, ettei ainakaan ihan heti. Odotetaan taas hetki sitä aika-kultaamaa. Joka tapauksessa taas yksi seikkalu rikkaampana ja kaksi valloitettua vuorta plakkarissa! Nyt voi tyytyväisenä taas mässäillä balilaisia herkkuja muutaman päivän..:)

Rentoutumista ja parantelua Lombokissa

Kuta Beach

Jouluaattoaamu Gili Airin saarella: Heräämme kukon lauluun hieman sarastuksen jälkeen (se mölöpää tuntuu kiekuvan ihan terassillamme). Väsymys vie vielä voiton joten uni tulee onneksi uudestaan parin tunnin ajaksi. On kuuma. Kurkku ei ole onneksi ihan niin kipeä kuin eilen illalla. Avaan terassin oven ja kukkien tuoksu tulvahtaa nenääni. Moikkaan remonttipoikia, jotka ovat aloittaneet nakuttelunsa vastapäätä vielä kun me vedeltiin sikeitä. Aamupalaksi tuoretta ananasta, vesimelonia, teetä ja paahtoleipää. Radiossa kuuluu soivan christmas carol. Muuten joulu ei kyllä anna itsestään merkkejä. Niin, ensimmäinen joulu pois Suomesta, pois kotoa koskaan. Vähän on haikeakin fiilis kun ajattelen (todennäköisesti tälläkin hetkellä) keittiön leivinuunissa paistuvan kinkun tuoksua, joka aina tulvahtaa nenään kun kömpii aattoaamuna kotikodossa omasta sängystä alakertaan.

Käytiin kävelyllä sademetsässä Senarussa

Mites tänne tultiin? Hetki on kulunut edellisestä blogipäivityksestä. Niinkuin Mikko viimeksi kirjoitti, matkaähky uhkasi meitä maanvaihdon yhteydessä. Jakartan smog oli vikaniitti, joten maksettiin vähän ylimääräistä, jotta päästiin nopeasti vaihtamaan maisemaa sinne missä ajateltiin ajan kulkevan hitaammin. Onnistuttiin. Viime viikot ollaankin keskitytty täydelliseen lähöilyyn, mihin Indonesian Lombok antaa oikein hyvät mahdollisuudet. Viikonpävät on unohtuneet ja käymme sisäisen kellon tahtiin. Hienoa hiekkarantaa, turkoosia merivettä ja lempeää tuulta tulee vastaan vähän joka puolella (tähän mennessä joka puolella = Kuta-Senggigi-Senaru-Gili Islands). Kirja jos toinenkin on kulunut loppuun ja rusketusrajat hiipineet lantiolle. Mainittakoon myös, että matkaseurueemme sai noin viikko sitten lisävahvistuksen Tuukasta, josta otettiin koppi Kutalla. Loppureissu taitetaankin porukalla, joka kasvaa entisestään tammikuussa.

Varjopuolena on ollut sitten sairastelu. Vajaa viikko Lombokissa ja mahasuolikanavani suuttui. Kolmisen päiväähän siinä meni tee- ja hedelmädieetillä kun ruuansulatuskanava pyrki eroon kaikesta ylimääräisestä molempien ulostuloreittien kautta ja tätä seurasi vielä parin lisäpäivän kestänyt täydellinen ruokahalun menetys ja voimattomuus. Nyt muutama päivä sitten kun ruoka alkoi maistua entiseen tapaan kipeytyi sitten kurkku ja nyt odotellaankin mihin suuntaan sen kanssa ollaan menossa. Mikko on myös ollut flunssainen. Toistaiseksi ollaan kuitenkin pärjätty ilman paikallisten kollegoiden apua.

Gilit-saaret näkyy horisontissa

Joulun päätimme siis viettää Gilin saarilla, jotka ovat kolme pikku pränttiä (Air, Meno ja Trawangan) Lombokin pohjois-puolella. Valitsimme näistä Air-saaren. Saarilla ei ole moottoroitua liikennettä, joten matka täytyy taittaa minihevosten vetämillä kärryillä tai polkupyörällä. Toki etäisyydet eivät ole pitkiä ja saaren kiertämiseen jalan kului noin 1,5 tuntia. Sadekausi tekee sen että vettä saadaan enemmän tai vähemmän joka päivä mutta onneksi lämpöä riittää ja ehkä pilvet pelastivat Mikon selän palorakkuloilta vaikka kunnon punan äkäinen arurinko nostatti pilviverhon takaakin. Paikan juttu on koralliriutat, jotka tosin ottivat nokkiinsa parikymmentä vuotta sitten El Ninon seurauksena mutta ovat jo hieman toipumassa. Kolme päivää on kulunut vedenalaista maailmaa snorkkelin läpi tiiraillen ja kyllä siinä riittää katseltavaa jo pelkästään ihmeellisen värisissä ja muotoisissa koralleissa puhumattakaan kaikista erikoisista kaloista. Kerran onnistuin näkemään merikilpikonnan ja Mikko ja Tuukka spottailivat niitä useampia. Turistit viihtyvät täälläkin, joten autenttista kulttuuria ei ehkä kannata tulla etsimään. Rentoutumiseen paikka sen sijaan sopii ja kulinaristille riittää valikoimaa - eilen syötiin meksikolaista.

Nähtiin sukulaisia ranta-kukkuloilla Kutalla

Niin, kyllä joulu tuntuu olevan aika kaukana kun on tottunut Suomen aattohämärään ja kynttilänvaloon aamupalapöydässäkin. Pystyisiköhän täällä jotenkin kuuntelemaan joulurauhan julistusta..? Se on kyllä joulurauha sitten vasta iltakuudelta paikallista aikaa. Lumihangessa kieriskelyn sijaan taidan kuitenkin mennä kastelemaan varpaani kädenlämpöiseen mereen ja samalla lähetän vähän ikävöivät rakkaat terveiset kaikille ihanille perheenjäsenilleni ja kavereilleni! (Mikko lähettää kanssa..:))

Aamuteetä

Rauhallista, kaunista jouluaattoa!

Tuntemuksia ensimmäisen kuukauden jälkeen

Enpä ole aiemmin tehnyt 4 kuukauden ulkomaanmatkaa. Ennen reissua ei juuri muuta ajatellut, kuin että pääsisi jo lähtemään, ei niinkään sitä, miltä matkalla olo tuntuisi.

Ensimmäisinä päivinä, kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä, fiilisteli edelleen tulevaa. Päivien kuluessa ja etenkin matkustuspäivien kertyessä mieleen hiipi myös ensimmäinen häivähdys äidin soppakattiloista ja kotisohvasta. Etenkin silloin, kun saavut keskellä yötä vieraaseen kaupunkiin ilman karttaa ja käsitystä ja paikallisilla taksikuskeilla on selkeä näkemys siitä, mihin sinun pitäisi mennä, silloin väsynyt ja nälkäinen matkaaja ei välttämättä nauti matkustamisesta. Kotona olisi kaikki niin paljon helpompaa. Väsymys, nälkä ja vieras paikka. Niin ja tietysti vessahätä. Näillä asioilla ainakin oma mukavuusalueeni saadaan horjumaan. Ja 4 kuukautta tällaista vielä edessä… Huomasin kuitenkin nopeasti osaavani helpoilla tempuilla korjata nämä epäkohdat elämässäni, joten kaiken pitäisi olla kunnossa?

Aloitimme matkamme varsin rauhallisissa merkeissä. Hanoi ei ole järin iso kaupunki, jos haluaa sen pienenä pitää. Vanhan kaupungin ulkopuolelle ei välttämättä tarvitse lähteä, tosin kannattaa, koska esim. paikalliset rentoutuvat pääasiassa juuri vanhan kaupungin ulkopuolella. Emme pitäneet kaupungista lähdön kanssa mitään kiirettä ja tein enintään yhden asian per päivä. Sannan ilmaisi jossakin vaiheessa jo kyllästymisen merkkejä, joten lopulta siirryttiinkin Halong Bayn kautta etelän suuntaan. Junamatkasta Hoi Aniin onkin jo muutama sana tullut kerrottua.

Hoi Anissa vaihdoimme täysin vapaalle ja useampi päivä meni vain rannalla makoiluun. Mukavan kiireetöntä aikaa, tätä kyllä jaksaisi vaikka kuinka kauan. Tai siltä se tuntui. Tässä vaiheessa lomailua oli kestänyt jo reilun viikon ja ahkeran opiskelijan mieli alkoi täyttyä ajatuksista… ”Täytyy tehdä jotakin! Makoilulla vain tuhlaan kallista aikaa, jonka joku muu varmasti käyttäisi paremmin kuin minä. Kuinka voisin käyttää aikani TEHOKKAAMMIN!”

Hoi Anista päätimme lentää suoraan Ho Chi Minhiin säästääksemme aikaa. Ho Chissa huomasimme joutuvamme odottelemaan lentoa Indonesiaan vielä kaksi viikkoa, joten päätimme heittää ylimääräisen kiepin Kambodzan kautta. Bussilla-veneellä-bussilla-veneellä(rajan yli)-bussilla-tuktukilla(Angkorin temppelit)-bussillla-bussilla(rajan yli takaisin Vietnamiin)-taksilla lentoasemalle… HUHHUH! Siem Reapissa olimme 2 kokonaista päivää, joka oli pisin aika kahden viikon aikana missään. Heräsimme aikaisin aamulla aamubusseihin, jotta päivällä olisi vielä aikaa tehdä jotain muuta seuraavassa paikassa. TEHOKASTA.

Mutta miksi edelleenkään ei tunnu hyvältä!? Olimme nähneet paljon, vastalahjaksi saimme päivittäisen väsymyksen ja ärtymyksen. Ikävimmillään olen purkanut ärtymyksen mahtavaan matkakumppaniini ilman erityistä syytä ja se miksi on lähtenyt pois Suomesta(vieras kulttuuri), on tuntunut ajoittain jopa taakalta. Kaikki näkemisen arvoinen on ehkä nähty mutta samassa suhteessa on ketuttanut  entistä enemmän. Pahimmillaan huono olo kiteytyy ajatuksiin: ”En ole tyytyväinen reissuuni enkä omiin valintoihini ja jotain olisi pitänyt tehdä toisin…”

Ennen reissua sanoin: ”Priorisoi: ensin hoida vessahätä, sitten nälkä ja sitten väsymys. Näin nautit matkasta täysin rinnoin!”. Ohjetta noudattamalla olen saanut kuitenkin raavittua näinkin paljon valittamisen aihetta mainitsematta yhtäkään kaupustelijaa ja ukottajaa. Hieman yllättäen olenkin kokenut suurinta ahdistusta/ketutusta/harmitusta siitä, kuinka huonosti osaan hallita rajallisen ajan käyttöä suhteessa näkemisen arvoiseen (vaikka aikaa on siis enemmän kuin ikinä!!). Toisin sanoen koen kaikkein vaikeimmaksi asiaksi LOMASTRESSIN, jonka olemassaoloa olin viimeiseen asti yrittänyt kieltää. Lomastressi ulottuu myös menneeseen, kun pyrkii jatkuvasti optimoimaan toimintaansa peilaten jo tapahtuneeseen, etsii virheitä omasta käyttäytymisestään ja päätyy tuskastelemaan aiempia valintoja kuten, ”… ei olisi pitänyt mennä Kambodzaan, koska reissu oli rankka”. Kultaisen keskitien löytäminen aikataulujen hallinnassa sekä tehokkuusajattelun kurissa pitämisessä on ollut vaikeampaa nyt kuin koskaan ennen.

No onneksi mennyttä ei voi enää muuttaa(vaikka tyhmyyksissään haluaisikin), sillä en oikeasti kadu mitään! Menneistä voi vain oppia, ettei jatkossa tee peräkkäisinä päivinä 7 tunnin bussimatkoja, koska fakta on, että se on rankkaa. En silti sitäkään kadu, koska kokemuksena ehdottomasti kertomisen arvoinen, ainakin näin jälkikäteen ajateltuna :). Tulevaisuuskin tapahtuu lopulta omista toimistani huolimatta ja jos jatkan tälläkin tavalla olemista, reissu tulee onnistumaan erinomaisen hyvin ja kalajuttuja tulee riittämään vuosiksi, vaikka kokisinkin lomastressiä.

Ja lisäksi, kun kaikki ahdistus ja hatutus mahtuu yhteen sivuun(ja on sinällään hyvin viatonta) ja prosentti kaikesta siitä hienosta, mitä olemme nähneet, seisoo aiemmissa teksteissä, voin olla tyytyväinen ja todeta tehneeni parhaan ratkaisun lähtiessäni matkaan! Kirjoitushetkellä olemme ottaneet uuden suunnan Indonesian Lombok-saarelta, Kuta-rannalta, jossa aika on taas mukavasti hidastumaan päin. Joulun odotusta ei juuri tropiikissa ole, Sanna ajoittain tosin laulaa jo joululauluja, että ehkä joulufiilikseenkin vielä päästään. Älkää siellä kotona kehittäkö joulustressiä ja äksyilkö toisillenne turhista!

Ja tunnustus äidille: ajoin Can Thon suurkaupungissa ensimmäistä kertaa skootterilla, liikenne oli aasialaiseen tapaan hallittua kaaosta. Onneksi täällä Lombokilla on paljon rauhallisempaa :). Kypärä on ja järki päässä! 

Matkalla Mekongin suistoalueella

Keikka Kambodzassa

Angkorin temppelit ovat jäänne Kambodzan hallitsijoilta 700–1500-luvuilta. Tuolloin khmeeri-kuninkaat hallitsivat yhtä aikansa loistokkaimmista valtakunnista, jonka ytimessä Angkor(wikikäännös ”Capital City”) oli. Angkorin väkiluvun arvellaan olleen noin miljoona ihmistä samalla kun Lontoossa asukkaita oli 50 000.(esitteen mukaan) Kuningaskunta hiipui vähitellen ja ennen ranskalaisten tuloa hallintoa piti historiallisesti ilmeisen nimettömät kunkut, jotka vaihtuivat tiuhaan. Temppelialueella on useita kohteita ja paikka yltää helposti maailman perintökohteisiin. Postikorteista tuttuja kohteita Angkorin temppelialueella on Angkor Wat, Angkor Thom sekä Ta Prom. Yhteensä erilaisia temppeleitä/jäänteitä on alueella yli 1000, joten nähtävää temppelihiirille riittää.

Herätys oli klo 4:30. Hotellimme oli järjestänyt aamupalan valmiiksi(vaikka virallisesti aamiaista saa klo 7.00) ja kuskin. Kambodzan paikallinen taksiväline on joko motobike tai remork=paikallinen tuk tuk(moottoripyörä, jossa ”peräkärry”). Lähdimme ajamaan kohti temppelialuetta klo 5.00 tavoitteena päästä perille ennen auringonnousua. Matkaa keskustasta on noin 10 km. Kovinkaan suurena yllätyksenä ei tullut se, että muutama muukin matkustamiseen fiksoitunut länsimaalainen oli tulossa samaa auringonnousua katsomaan Angkor Watiin. Angkor Wat on ollut aikoinaan pyhistä pyhin, hindujumalten asuinpaikka(vrt. olympos-vuori). Alue koostuu nelikulmaisesta puutarhasta, jota ympäröi muuri ja leveä vallihauta. Kaksi siltaa johdattaa alueelle. Keskellä puutarhaa seisoo massiivinen temppelirakennus suippoine torneineen. Auringonnousun aikaan taivaan vaihtaessa väriä yön mustasta aamuruskoon ja vaaleansiniseen ennen ensimmäisiä auringonsäteitä sai paikan tuntumaan maagiselta. Kokonaisuutena Angkor Wat on ehdottomasti näkemisen arvoinen vaikkakin itse temppelissä olikin entisöinnin vuoksi rajoitettu kulkuoikeus, runsaasti turisteja ja sinänsä melko vähän nähtävää. Mielenkiintoista on se, että Angkor wat on opaskirjojen mukaan ollut jatkuvassa käytössä aina tähän päivään asti.

Aamupala syötiin tuk tukissa. Seuraavaksi suuntasimme Angkor Thomiin. Tällä paikalla sijaitsi siis viimeisin Angkorin pääkaupunki. Kaupungin muurit kohosivat korkeina ja muurin ulkopuolelle oli vielä kaivettu vesitäytteinen vallihauta. Pääportit avautuivat pohjoiseen, itään, etelään ja länteen. Sisäpuolella näimme enemmän tai vähemmän rapistuneita kivirakennelmia, osa oli ollut temppeleitä, osa jäänteitä hallinto- ja palatsirakennuksista. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään kivikaupunki sillä laajat metsäalueet peittävät muurien sisäpuolia, kun puiset asuinrakennuksen ovat jo kauan aikaa sitten lahonneet. Kaupungin keskellä sijaitsee ”Kasvojen” temppeli, Bayon. Huomattavasti vähemmän säilynyt laitos. Jatkuva entisöintityö oli täälläkin meneillään, jotta jotain nähtävää tulevillekin sukupolville riittää. Temppelin sisällä päästiin mahtavaan sokkelokikkailuun fiilistelemään kiviä, hävitimme matkalla toisemmekin.

Valitettavasti kiviä ei jaksa määräänsä enempää katsella ja Ta Promin (Tomb Raideria kuvattu täällä) rauniotemppeli mentiin nopealla tahdilla läpi. Komeasti siellä kuitenkin puut olivat valloittaneet ihmisen tekemät rakennelmat.

Hieman hämmentävästi nuorin postikorttimyyjä oli ad 4 v tyttö, joka osasi sujuvasti englanniksi antaa vielä hyvän hinnan korteistaan.

Siem Reapin kaupungin keskustassa on paljolti vain guest houseja ja ravinteleita, joten itse kaupungissa emme juuri ruokailua kummempaa jaksettu tehdä. Päätimme temppelipäivää seuraavana päivänä käydä katsomassa maamiinamuseota, jonka on perustanut Siem Reapiin kuuluisaksi tullut entinen lapsisotilas Akira(saanut kansainvälistäkin tunnustusta, google löytää). Kaupunkikuvassa on kyllä näkynyt raajattomia ihmisiä, mutta silti hieman yllätti tieto, että 1:250 kambodzalaista on loukkaantunut maamiinojen tai muiden räjähteiden vuoksi.(museon tietoja) Edelleenkin miinanraivaus jatkuu ja loukkaantumisia tulee. Miinat ovat päätyneet maahan suurimmaksi osaksi Vietnam + Kambodzan hallitus vs. Punaisten Khmerit Pol Potin hallintokauden jälkeen mutta myös Vietnamin sodan laajennuttua Kambodzan puolelle mm. Yhdysvallat pommitti vuosia Pohjoisen armeijan huoltolinjoja tällä maaperällä. Museossa muuten käsiteltiin lähinnä erilaisia miinoja ja miinanraivausta eikä se herättänyt sen suurempaa elämystä mutta lipputulot menevät avustuksena museon toiminnalle. Ovat perustaneet jopa koulun räjähteiden vammauttamille nuorille, joista osa ilmeisesti on jo päässyt yliopistotasolle asti.

Siem Reapissa vietettiin yhteensä 2 kokonaista päivää ja tavoite nähdä Ankorin temppelit tuli täytetyksi, joten päätimme lähteä Phnom Penhin suuntaan. Bussi oli käytännössä järkevin vaihtoehto jolle tuli hintaa tuplat mitä maksettiin toiseen suuntaan ilman merkittävää luksuksellisuutta(n.12 USD, dollari on muuten käypä valuutta maassa eikä jämärielejä tarvitse kuin vaihtorahana vastaanottaa). Lähdettiin aamulla kuuden aikoihin liikkeelle, kokki oli taas potkittu hereille keittämään aamupuurot pelkästään meille. Matka taisi kestää hieman vähemmän aikaa kuin tulomatka, taisin nukkua koko matkan. Phnom Penhissä meillä olisi aikaa taas vain yksi kokonainen päivä, joten itse kaupungin fiilistely ja fiilikset jäävät taas vähiin, täytyy tulla ehkä uudestaan. Mitä nyt yleisilmeestä sanoisi uudestaan niin liikenne hieman siistimpää kuin Vietnamissa, muuten melko samanlaista. Englantia osataan laajasti(=turisteja käy paljon) joten ei tarvitse ravintelissa miettiä mitä tilaa ja millä kielellä. Tuk Tukit ovat aina avustamassa vaikket halua, toisaalta kohtelias no thanks! toimii lähes aina. Kaduilla on tunnelmaa ja kaupunki on sielukkaampi kuin esim. Siem Reap, komealla rantabulevardilla bongattiin suomen lippu. Khmeriruokaan lisänä käytetään paljon kookosta eri muodoissa ja nämä olivatkin tervetulleita uusia makuja vietnamin keittiön jälkeen. Hotellimme edustalla lisäksi grillattiin katukojuissa molempina iltoina, kun siellä olimme, joten pääsin mäsäyttämään hieman grillilihaa syömisen välissä(tod. näk. syötiin rottaa ja katuojakyyhkysiä). Länkkäriruokaa on muuten alkanut tehdä mieli matkan tässä vaiheessa. Hintataso Siem Reapissa ja Phnom Penhissä on suht sama kuin Vietnamin puolella, halvalla pääsee katukuppiloissa.

Choeung Ek:n muisto-stupa uhreille(sisältää luita)

Ankorin temppelien lisäksi tutustuimme vierailun aikana hieman ikävämpään historiaan nimittäin Pol Potin ja Punaisten Khmerien älyttömimpään päähänpistoon tehdä maasta täysin omavarainen maatalousyhteiskunta, joka on suljettu muulta maailmalta. Kuulostaa kenties hieman tutulta. No tämähän yritettiin tehdä siten, että 1975 Punaiset Khmerit nousivat valtaan sen syrjäyttäessä amerikkalaismyönteisen hallituksen(monimutkainen kuvio) ja valtasivat Phnom Penhin. No, sitten he tyhjensivät Phnom Penhin KOKONAAN. Kahdessa päivässä. Porukka siirrettiin maaseudulle(myös muista kaupungeista) hommiin. No tietysti järkevästi ajateltuna hommassa ei ollut mitään järkeä ja siksi Pol Pot päätti vangita kaikki, jotka saattaisivat huomauttaa tästä(opettajat, lääkärit, lakimiehet, virkamiehet yms.) Jannut lopulta tapettiin tappoleireillä. Jatkossa kaikki hallintoa mukamas vastaan olevat tai vehkeilijät kokivat saman kohtalon. Eikä se edes suojellut, että kuuluit Punaisiin Khmereihin, sillä tarina kertoo että Pol Pot oli ”hieman” vainoharhainen. Syytökset keksittiin ja ihmistä kidutettiin niin kauan, kunnes hän myönsi nämä väärät syytökset ja sen jälkeen hänet tapettiin pahimmassa/parhaassa tapauksessa. Jotkut lojuivat vankiloissa odottaen kuolemaa. Edes lapset eivät säästyneet tältä järjettömältä vainolta. Eräs khmerihallituksen sloganista kuului, että on parempi tappaa viaton vahingossa kuin jättää valtion vihollinen tappamatta.

Joukkohaudat

No ei se elämä ”vapaanakaan” kovin hehkeää ollut sillä kaikki ihmisiltä riistettiin koti, henkilökohtainen omaisuus ja lähetettiin töihin maaseudulle. Perheet hajotettiin. Työleireillä tahti oli kova ja ruokahuolto nimellistä, jolla ei käytännössä voinut pärjätä. Homma kesti hieman yli 3 vuotta ja yli 3 miljoonaa ihmistä sai surmansa pakkotyössä ja vainoissa. Kaiken tämän lopetti Vietnamin vallattua Kambodza ja perustettua uusi kommunistimyönteinen hallitus. Punaiset Khmerit vetäytyivät Thaimaan rajan lähistölle ja alkoi vuosikymmeniä kestänyt sissisota Pol Potin johdolla. Lisää omituisuutta on se, että ulkomaat eivät ilmeisesti tunnustaneet Kambodzhaan perustettua uutta hallitusta ja Pol Pot ja Punaiset khmerit jatkoivat tunnustettuna maan hallintona melko pitkään ja heillä oli paikka YK:ssa vuosia kansanmurhien jälkeen. Pol Pot kuoli ad 82v elettyään hyvän elämän… (huom. tiedot ovat museon kirjallisuudesta, kaikkea oikeellisuutta ei jaksettu tarkistaa, ahterista homma oli kuitenkin eikä ainoaa laatuaan maailmassa)

Tätä aikakautta kuvaa Phnom Penhissä kaksi kohdetta: Tuol Slengin vankila(genocide museum) sekä Choeung Ek(killing fields). Tuol Sleng oli entinen koulu, joka muutettiin khmerien hallinnon ajaksi kidutus- ja vangitsemiskäyttöön, jonne valtion viholliset tuotiin pidätyksen jälkeen. Tästä siirryttiin Choeung Ek:n leirille, jossa systemaattisesti tapettiin kymmeniä tuhansia ihmisiä, pääasiassa pieksämällä kuoliaaksi. Vierailu näissä paikoissa oli hurja ja erittäin vaikuttava kokemus. Näihin kulutettiin yhteensä 6 tuntia(mukaan lukien 1 h paikallaan ruuhkassa).

Ja säännöt vangeille

Tuol Slengin vankila

 Klo 6:00, taas… Aikaiset herätykset bussia varten alkavat jo hieman tympäistä. Mekong deltalle lähdön jälkeen matkatahti on kova ja molemmat alamme olla väsyksissä. Toisaalta edelleen näkemisen arvoista on nähty. Olimme varanneet hotellimme kautta Mekong Express –bussin(13 USD) Ho Chi Minhiin. Homma meinasi ryssähtää heti alkuunsa, kun unohtivat hakea meidät hotellilta ja jouduimme minibussin kyydissä ajamaan bussin kiinni kaupungin laidalla. Bussiin kuitenkin päästiin ja paikallisen tavan mukaan ilmastointi on käännetty kaakkoon ja säätimet ovat varmaan vanhuuttaan tipahtaneet edellisen käyttäjän niskaan. Näin on siis ollut jokaisessa linja-autossa, jota olemme käyttäneet, sisällä saa ihan palella. Itse istuin huppari, puffi ja villasukat päällä suurimman osan matkaa. Rajanylitys tapahtui hallitussa kaaoksessa, kaikilta bussimatkustajilta kerättiin passit, jotka toimitettiin rajamiehelle leimattavaksi. Kuvitelkaa vain, kun samaan aikaan yhtä virkailijaa kuormittaa 4 bussilastillista rajanylittäjiä ja siinä välissä yksittäiset mummelit hakkaavat passejaan virkailijan eteen jonosta huolimatta. Virkailija lohdutti itseään tuopillisella olutta. Hetken tunsin kaipuuta länsimaista järjestelmällisyyttä ja tavoitteellista toimintaa kohtaan. 6 tunnin bussimatkan jälkeen saavuimme Ho Chi Minhiin vanhoille kulmille, joista lähdimmekin Mekongia tutkimaan. Edessä viimeinen ilta Vietnamissa, ylimäärin paikallista valuuttaa ja Indonesian matkaopas, matka ei pääty tähän!

Vietnamin tiheimmin asutulla alueella ja silti in the middle of nowhere

Terveisiä Mekong Deltalta! Nyt on päästy todelliseen reppureissaajan elämään sen kaikessa merkityksessä. Tätä kirjoittamaan aloittaessa meneillään oli kolmas kaupungi Äiti Mekongin suistoalueella, Can tho, joka on samalla suiston suurin ja Vietnamin 5. suurin kaupunki.

Kuten otsikosta käy ilmi, Delta on Vietnamin tiheimmin asuttua seutua ja samalla suurin riisin tuotantoalue. Alue kutsui meitä kulttuurin, maisemien ja kuuluisten kelluvien markkinoidensa vuoksi. Tietenkin nämä asiat takaavat sen, että yhtä varmasti kuin Mekong virtaa kohti Etelä-Kiinanmerta, kulkee Deltaa kohti myös jatkuva turistiflow. Ho Chi:ssa olikin pilvin pimein matkatoimistoja, jotka järjestävät erilaisia mutta lopulta samanlaisia eripituisia retkiä alueelle. Halong Bayn turistiryysiksestä viisastuneina päätimme, ettemme halua tällä kertaa kulkea virran mukana vaan päätimme lähteä kartoittamaan deltaa itsenäisesti omin (ja netin) neuvoin julkisia kulkuvälineitä hyödyntäen. Ensimmäinen kohde olikin sitten tuo jo edellisessä postauksessa mainittu Ben tre -niminen kylä (kylässä asukkaita 120 000).


Satuimme varaamaan yön Oasis-nimisestä hotellista, jota pyörittää kiivi-herra Ken, joka otti meidät heti siipiensä suojaan. Ensin opiskeltiin karttakepin kanssa alueen kartta, joka oli maalattu hotellin seinälle ja sitten Ken kysyi meille paikat seuraavan päivän cargo-boatiin (joka ei sitten kulkenutkaan kuin vasta sitä seuraavana päivänä). Neuvoipa vielä kartan seuraavastakin kylästä ja saatiin samalla osoitetiedot sen kylän ainoasta hotellista, jossa osataan englantia. Kyllä oli sympaattinen palvelu ja kylä! Otettiin fillarit kulkuvälineiksi ja niillä sitten edettiin riisipellon reunaa ja käytiin ostamassa paikallisesta tienvierimarketista tuoreita mandariineja, mangoja ja vesimeloni. Kasvitieteilijä minussa ihaili teitä reunustavia banaanipuita ja niissä roikkuvia isoja hedelmäterttuja sekä erivärisiä tuntemattomia kauniskukkaisia pensaita. Ampiaisia tietysti säikyin tuttuun tapaan ja välillä vahingossa kärpäsiäkin. Ihmiset olivat poikkeukksellisen ystävällisiä, kaikki lapset (ja aikuisetkin) huusivat iloisesti "hello hello" meidät nähdessään ja tämän vuoksi paikka kulkee nyt meidän kesken nimellä "hello-village".




Tavaravene otti meidät kyytiinsä lopulta päivää suunniteltua myöhemmin. Kyseessä oli siis jonkinlainen pieni rahtialus, joka kuljetti mm. ruokatavaroita joen varren kyliin, ei niinkään ihmisten kuskaamiseeen tarkoitettu menopeli. Meille oli kuitenkin huomaavaisesti asetettu kannelle (jossa ei ollut laitoja) kaksi lasten kokoa olevaa muovituolia. Näin me sitten seilattiin pitkin Mekongia seuraavat viisi tuntia. Alus pysähteli muutamaan kertaan pienissä kylissä, joissa purettiin tavaraa pois. Maisemat olivat kauniit, rannat trooppisen rehevää kasvustoa täynnä, vesi tosin väriltään ruskeaa eli uimaan se ei houkutellut. Sinne myös iloisesti heitettiin kaikki roskat ja muu tarpeeton ja tietenkin omat eritteet vessana toimineen kopin kautta, jossa oli pohjassa reikä.

Tra Vinh, seuraava vuorossa ollut Deltan kylä saavutettiin aikanaan. Se jos mikä oli Lonely Planetin sanoja lainatakseni "off the beaten track" eli mestassa ei turistin turistia. Vähän kyllä oli hassu olo kun selkä hiessä, ihmisten katseet selässä ja rinkka hartioita hiertäen alettiin sitten metsästää ilman mitään kunnon karttaa sitä kaupungin ainoaa hotellia missä englantia kuulopuheiden mukaan taidetaan. Ja löytyihän se, onneksi Mikko on meikäläistä parempi suunnistaja. Hotellivirkailijan englanti oli vähintäänkin haasteellista ja niin oli ravintoloiden (seinäsyvennys-katuruokaloiden) listoilta ruuan tilaaminenkin koska englanti on täällä päin tuntematon kieli. Siinä sitten osoitettiin ja nyökkäiltiin ja yhdessä paikassa onnistuttiin saamaan ilmeisesti jonkinlaista sisäelin-soppaa "lihan"palojen ulkonäöstä päätellen. Ihan hyvää se kumminkin oli ja suuremmilta ripuleilta ollaan edelleen säästytty. Muutamia sieviä temppeleitä nähtiin mutta tyydyttiin ihailemaan niitä aitojen ulkopuolelta.

Seuraava etappi olikin sitten tuo jo mainittu Chan tho, jonne matka taittui paikallisella bussin ruoskalla, jossa taas kerran oltiin ainoat turistit. Täytyy kyllä myöntää, että matka epämiellyttävillä penkeillä oli kuitenkin tuskansa veroinen: maisemat olivat todella kauniit: Häikäisevän vihreää riisipeltoa toisensa vieressä ja vlijelijöitä istutustyössään, yläpuolella sininen taivas. Chan tho:ssa tsekkasimme mm. kelluvat markkinat hotellimme omistajan tyttären yksityisesti opastamana (poislukien meidän lisäksi kierroksella oli yksi jenkki-britti Mike).  Oppaamme perässä kuljettiin myös töllistelemässä maaseutua, jossa elämänmeno perustuu pitkälti riisin ja erilaisten hedelmien tuotantoon ja myyntiin. Lapset eivät mene kouluun koska rahaa siihen ei ole, sen sijaan he viettävät usein koko elämänsä vanhempien tilalla töitä tehden ja bisnestä ajallaan jatkaen.

Viimeinen deltan kaupunkikohde oli Chau doc lähellä Kambodzan rajaa, jossa väsymyksen vuoksi emme jaksaneet ihmeemmin paikkoja katsella. Yön yli nukuttiin ja aamulla aikaisin otettiinkin jo speed-boat kohti Kambodzan Phnom Pheniä. Se päivä menikin kokonaan matkustaessa, ensin 6 tuntia veneellä Mekongia pitkin ja Phnom Phenistä ruokatauon jälkeen bussilla vielä kohti Siem Reapia, koska haluttiin mielummin uhrata yksi kokonainen päivä matkustamiseen ja saada sellainen lisää paikalla oloon. Perillä oltiin sitten reippaasti puolen yön jälkeen. Vähän oli epätodellinen olo kun yksinäinen tuktuk kuskasi meitä vihdoin pitkin Seam Reapin hiljentyneitä, pölyisiä katuja. Tunnelmaa toi kirkas tähtitaivas ja vei nälkä ja vilu. Seuraavina päivinä vuorossa siis jumalten jturistien kaupunki sekä Angkorin temppelit... 

Lisää ruokaa

Kaikki kunnia tekstissä mainittujen reseptien tekijöille! Me söimme ja tässä jaetaan hyvää eteenpäin.

Hoi Anin kokkikoulussa teimme kevätkääryleitä(etelä-vietnamilaiseen tapaan), paistettuja nuudeleita ja kasviksia sekä kalaa. Maustaminen meni ohjeiden mukaan aika käsipelillä ja käytössä oli myös valmiita mausteseoksia mutta seuraavassa jonkinlaista ohjetta kotikokeille. Korianteri on perusmauste vietnamilaisessa keittiössä, mutta oman mieltymykseni vuoksi se on saattanut unohtua muutamista resepteistä... Kannattaa viljellä sitä ruokiin, jos maku miellyttää! Riisipaperia on useammanlaista, ainakin paistamiseen tarkoitettua ja tuoreeltaan syötävää.

Kevätrullat

Ainesosat:
- riisipaperia(paistamiseen tarkoitettua)
- porsaanlihaa
- porkkanaa
- salottisipulia
- pikanuudeleita
- pähkinää(esim. maapähkinää)
- valkosipulia
- mausteeksi soija-kastiketta(tai suolaa), pippuria(musta- ja valko), ripaus sokeria, tuoretta korianteria

Annostusten määrät ovat lähes mysteeri, koska teimme 6 hengen porukassa hommia ja osa teki jotain, osa teki jotain. Kannattaa oman maun mukaan kokeilla, kaikkea tulee kuitenkin about saman verran.
Ja näin se tapahtuu:
Hienonna porsaanliha, maapähkinät ja korianteri. Raasta porkkana(karkeaa raastetta). Jauha sipuli ja valkosipuli morttelissa melko hienoksi mössöksi(runsaasti valkosipulia sitten kans!). Murskaa keittämätön pikanuudeli käsin. Sekoita keskenään ja lisää mausteet.
Täyte kootaan riisipaperin kulmaan. Kääri yksi kierros, taita sivut ja kääri rullaksi. Rullat paistetaan kasarissa runsaassa määrässä öljyä(ei tarvitse kuitenkaan uppopaistaa) kullanruskeiksi. Talouspaperille kuivumaan ja tarjoillaan lämpöisenä soija/chili/kalakastikkeen kanssa dipaten. Lisänä voi tarjota salaattia ja tuoreita yrttejä(korianteri, basilika, minttu)
Pohjois-Vietnamilaisten kevätrullien täyte: salottisipulia, normisipulia, karkeaa porkkanaraastetta, porsaanlihaa, vermicelli-nuudelia, sieniä, pavunituja, suolaa, pippuria. Rullien täyte jätetään huomattavasti karkeammaksi, ei muussausta/mössäystä.

Kasvisversiossa lihan voi korvata tofulla tai sienillä.

Paistettu nuudeli kasviksilla

Nuudelia ja kasvista...

Käytimme porkkanaa ja TUOREITA vihreitä papuja. Pikainen kiehautus nuudeleille ja kaikki pannulle öljyssä paistaen. Maustamiseen soijakastiketta ja hieman lihafondia. Yksinkertaista ja hyvää. Lautaselle tuoreita yrttejä.

Paistettu kala banaaninlehdessä

Ainesosat:
- kokonainen perattu ja suomustettu kala, meillä oli käytössä jokin vaalealihainen paikallinen lajike.
- maustetahna: sipulia, valkosipulia, sitruunaruohoa, inkivääriä, soijakastiketta, sokeria, rypsiöljyä, maustetärkkelystä(whatnot? Kokeile vaikka muutama ruokalusikallinen korppujauhoa).
- muuta maustetta maun mukaan: pippuria, sitruunapippuria, korianteria...
Maustekastiketta tee sen verta, että riittää kalan käsittelyyn sisältä ja ulkoa.
- muista banaaninlehti! ;) tarvittaessa voi kääriä vaikka folioon

Sekoita maustekastike eli kaikki yhteen, määrä riippuu kalan koosta. Valele kala sisältä ja ulkoa, älä kitsastele tahnan kanssa. Kääri banaaninlehteen. Grillaa tai paista uunissa miedolla lämmöllä 20-30 min riippuen kalan koosta. Tarjoile riisin ja sitruunakastikkeen kanssa(suolaa, pippuria, sitruunamehua, vettä)

HOI ANin erikoisuuksia(kokkikoulun lisäksi):

Wonton: http://www.seriouseats.com/recipes/2013/01/charles-phans-hoi-an-wontons-with-spicy-tomat.html

              http://hoianfoodtour.com/wonton/

Taikinan sisään leivottuja liha/vege-alkupaloja, periaatteessa taikinaan voi leipoa mitä haluaa. Reseptissä on tehty erillinen kastike, mutta Hoi Anissa tarjoiltiin kastike wontonin päällä, joka muistutti hyvin paljon salsaa, jossa sweet&sour-pohja. Joissakin versioissa oli lisänä maissia kastikkeessa.

White rose etualalla, takana satay pork

White Rose: Toinen alkuruoaksi tarjoiltava dumbling. Riisipohjaiseen taikinaan leivotaan yleensä porsasta tai katkaravusta tehtyä pateeta. Dumbling keitetään vedessä kypsäksi. Resepti on kuulemma salainen ja tarkasti varjeltu, harmi/hyvä sinänsä, koska hyvältä maistui! ;) Ohessa tarjoiltiin jotakin paikallista etikkapohjaista kastiketta, johon halutessaan nyytin sai kastaa. 

Lisäksi paikallisiin tapoihin kuuluu kääriä riisipaperiin(kypsentämättömänä käytettävään) kaikenlaista(lihaa, munakasta yms.) Ensimmäisenä iltana, jolloin maistelimme yllä mainittuja alkupaloja, saimme kolmantena ruokana vartaassa olevaa porsaanlihaa(jauhettua), joka käärittiin riisipaperiin yhdessä salaatin, thaibasilikan ja korianterin kanssa = satay pork. Possu oli voimakkaan pippurista ja suolaista. Käärö kastettiin jälleen paikalliseen "yleiskastikkeeseen".

Löysinpä vielä kaiken tämän hyvän lisäksi vieläkin halvempaa Bia Hoita, noin 10 senttiä tuoppi.

Edelleen vietnamilainen ruoka rokittaa ja kovaa! Suosittelemme!

Lähtö Mekong Deltaan

Olimme siis päätyneet Ho Chi Minhiin Hoi Anista. Tultiin lentäen Da Nangista koska lentolippu jetairilla maksoi 30 € per naama, joka on ehkä noin 10 € kalliimpi kuin juna ja säästää about 15 h ajassa.

Mekong Deltan aluetta monet ihmiset ja matkaoppaat ovat kehuneet, joten päätimme muutaman päivän kaupungissa oleskelun jälkeen lähteä suistoalueelle. Monet matkatoimistot tarjoavat valmiita matkoja päivästä useamman yön reissuihin. Hinta vaihtelee 20 dollarista 250 USD:hen. Tarjolla esitteiden mukaan on vesiajelua ja erilaisissa karkkitehtaissa ja kalafarmeilla kiertelyä. Muutamat matkatoimistot järjestävät nettisivujensa mukaan retkiä hiljaisemmille alueille ja ovat yleensä hintaluokan yläpäässä. Pahimmillaan mekong deltan päivämatka on kuulemma sitä, että mennään turistivirrassa ottamaan kuvia turisteja varten pystytetystä buddha-patsaasta(puolalaiset kanssamatkaajat Halong Baylla olivat kokeilleet). Pääädyimme itse ottamaan bussin Ben Tre.hen, josta olisi tarkoitus lähteä paikallisella rahtilaivalla Tra Vinhiin ja sieltä Can Thoniin, jossa kuuluisat kelluvat kauppatorit houkuttelevat turisteja. Tämän jälkeen suuntana Chau Doc, josta laivalla rajan yli Kambodzaan.

Hotellista saimme kyydin moottoripyörillä paikalliselle bussipysäkille, josta lähti suora yhteys Ben Tren kaupunkiin. (Thinh Phat Co.) Saimme ennen matkaa vesipullot ja evääksi paikallisesta kojusta Bhan Mi -sämpylän(salaattia, porkkanaa, porsasta, maustekastikkeita + jotain epämääräistä pateeta) Bussi oli onneksi ilmastoitu ja matka meni ongelmitta. Saimme vielä kyydityksen oikein hotellille(Oasis hotel) Ben Tren keskustasta omalla autolla. Matkaa kertyi ad 100 km, aikaa kului 2 h ja maksoi kaikkine kuljetuksineen 5 dollaria(bussilippu 3,5 USD).

No, hotelli on mukava, paikan omistaa Uudesta Seelannista kotoisin oleva Ken. Yö maksaa noin 25 dollaria yhteensä (aamupala kuuluu hintaan). Henkilökunta avustaa kaikissa kaupunkiin, matkustamiseen ja vuokrauksiin liittyvissä asioissa. Kaikesta tästä huolimatta matkamme ensimmäinen suunnitelmien muutos ilmeni tänä aamuna, kun aamiaisella kuulimme, ettei rahtilaiva kuljekaan tänään. Asiaa selviteltiin ja ilmeisesti huomenna laiva taas kulkee. Vaihtoehto olisi mennä tänään bussilla suoraan Can Thoniin ja jättää vesiajelut välistä. Onneksi on kerrankin aikaa... Huomista odotellessa!

Hoi An

Hikisen junamatkan (ja taksimatkan) päätteeksi saavuimme siis Hoi Aniin, joka on kaupunki keski-Vietnamissa aivan meren rannalla. Nimi vapaasti käännettynä tarkoittaa "rauhallista kohtaamispaikkaa" ja Unesco on kaupungin listannut maailmanperintökohteekseen ihan ymmärrettävistä syistä. Hoi Anin vanha kaupunki on erityisen hyvin säilynyt esimerkki 1400-1800-lukujen Kaakkois-Aasialaisesta arkkitehtuurista ja toimi tänä aikana vilkkaana kauppasatamana.

Ensimmäisenä mielessä oli ruoka: istahdettiin saman tien hotellin ravintolaan. Tilasin annoksen nimeltä cao lau (hinta noin 1,60e), joka on yksi tämän alueen perinneruoista sisältäen nuudeleita ja tuoreita yrttejä sekä pavunituja mausteliemessä. Annos on kruunattu muutamalla viipaleella tuoretta possua ja koristeltu kuivatulla lihalla. Kyllä tämän nälästä kiukkuisen matkalaisen mieli taas sulatettiin ruualla ja silmät aukenivat katselemaan muutakin kuin omaa napaa. Hotelli (Hoa Binh hotel) osoittautui erittäin hyväksi diiliksi: yksi yö 18 USD ja tällä hinnalla saa ilmastoidun, siistin ja tilavan huoneen, lämpimän suihkun ja runsaan aamupalan tuoreine hedelmineen ja munakkaanpaistajineen.

Ja mikä kaupunki! Ilta oli pimentynyt kun lähdettiin kävelemään kohti keskustaa. Sitä halkoi kapea joki, jonka rantoja täplittivät ravintolat vieri vieressä ja niiden lukemattomat kiinalaiset lyhdyt valaisivat katuja. Jokeen oli laskettu kynttilöitä paperilyhdyissä ja niitä olisi sinne itsekin saanut laskea kellumaan 0,25 dollarisentin hinnalla lausuen mielessään samalla toivomuksen joen jumalalle. Jostakin kantautui rauhallinen itämainen musiikki ja ilma oli samettisen lämmin. Tuntui että oltiin tultu paratiisiin. Liikennekin oli täällä ihan eri maata kuin kuhisevassa Hanoissa, kadut tuntuivat sen jälkeen melkein tyhjiltä.

No, kyllähän tämä kaupunki pitkälti turismista elää. Sen näkee jo kauppojen mekko- ja aurinkolasitarjonnasta ja ravintoloiden kiihkeistä sisäänheittäjistä. Vielä ei tosin ole turistisesonki, joten iso osa ravintoloistakin häämötti tyhjinä. Selkeästi paikan erikoisuutena ovat räätälinliikkeet, joita on, no, ihan pipona. Pakkohan se oli käydä kysymässä teetetyn iltapuvun hintaa vaikka Mikko taas muistutteli että se kulkisi sitten 4 kk:n ajan rinkassa lisäpainonani. Niinpä, ei oo paljoo mittää! 45 dollarilla valmistuikin sitten minulle uusi iltapuku violetista sifonki-tyyppisestä kankaasta ja kannan sen mieluusti mukanani maailman ympäri..:)

Seuraavana päivänä mieleni halasi biitseilemään, aaltojen kohinaa kun ei vielä oltu ehditty tähän mennessä kuuntelemaan. Hoi Anissa on kaksi "virallista" rantaa, suurempi Cua Dai ja pienempi An Bang. Cua Dain rannalla kohoaa useita länkkäreiden kansoittamia luksushotelleja ja seafood-ravintoloita. Kaunishan tuo rantaviiva onkin puuterihiekkoineen ja kookospalmuineen. Paikka vaan kuhisee auringon polttamaa turistinahkaa, kaupustelijoita ja vieläpä veden puolella möyrysi muutama jet ski. Ei tehnyt mieli asettua. Kulautin alas tuoreesta mangosta valmistetun mehun, mikko lighti kolan ja sitten suunnaksi suoraan pohjoinen ja An Bang, jonne oli matkaa noin 3km. Kulkuvälineenä meillä oli polkupyörät, jotka on ehdottoman käteviä välineitä Hoi Anissa liikkumiseen. Pyörävuokraamoja on useita, meitä lähin oli suoraan hotellia vastapäätä. Pyörän saa vuokralle päiväksi hintaan 1 USD. Ihan kelpo menopeli oli, vähän ruostetta eikä vaihteita mutta jarrut toimi. An Bangin ranta olikin sitten kotoisampi. Muutamia ravintoloita, ei suuria hotelleja, vähemmän turisteja. Siellä sitten nautittiin parina päivänä auringosta ja annettiin aaltojen heitellä, ahh! Eikä palanut kuin nenä.

Kaupungissa on paljon pikku nähtävyyksiä, joita saa katsastaa pienellä pääsymaksulla. Viiden lipun sarja turistitoimistosta maksoi noin 6 dollaria ja valikoimaan kuului mm. vanhoja itämaisia koteja, temppeleitä, kiinalaistyyppisiä kokoontumis- ja teehuoneita sekä museoita. Sekä tietysti "japanese bridge", joka on Hoi Anin kasvokuva. Viehättäviä olivat ja näin off-seasonina saimme nauttia niistä kaikessa rauhassa, vain muutamien muiden turistiyksliöiden seurana. Off-seasonin hintana ovat sitten toisaalta sateet, joita tulee melkein päivittäin. Minua eivät loppupeleissä hirveästi haitanneet koska ne raikastivat ajoittain infernaalisen kuuman kosteaksi käynyttä ilmaa.

Viimeiseksi päiväksemme Hoi Anissa päädyimme varaamaan miltei ex tempore edeltävänä iltana erään paikallisen herran ravintolassa meille mainostaman retken kalastajakylään ja kotiinsa nauttimaan vietnamilaista lounasta. Tämä lysti maksoi noin 20 usd. Seuraamme liittyi brittiläinen ja uusi-seelantilainen pariskunta. Herra Trung haki meidät kaverinsa kanssa moottoripyörällä aamulla hotellilta (muut pariskunnat seurasivat omilla pyörillään). Toim. huom. äitit: oli kypärät päässä, se on Vietnamissa lain sanelema pakko ja kaikki muutkin niitä käyttävät..:)) Ajoimme paikallisen kalatori

n kautta herra Trungin kylään, jossa tutustuimme aluksi savipajaan. Valmistuipa siinä sitten meidänkin kätösissä pari muotopuolta ruukkua. Tarkoituksena oli käydä myös kalassa mutta sade pilasi tämän suunnitelman. Ystävällinen mr Trung huolehti hyvin vieraistaan - kipaisipa meille varustautumattomille vielä sadeviitatkin ennen kuin jatkettiin matkaa. Sitten valmistettiin herran ja vaimonsa opastuksella vietnamilainen lounas: kevätkääryleitä täytteenään possua, murskattua sipulia ja valkosipulia, nuudeleita ja pähkinöitä. Väliruoaksi nuudeleita pavuilla ja porkkanoilla, pääruokana suli suuhun inkivääristä, sitruunaruohosta, valkosipulista ja soijakastikkeesta valmistetulla tahnalla täytetty kala, jonka päälle valutettiin sitruunakastiketta. Jälkkäriksi paikalliseen tapaan tuoreita hedelmiä. Hyvä fiilis jäi päivästä, suosittelen tätä sympaattista yksityisyrittäjää muillekin (googleen mr trung hoi an).

Junalla halki Vietnamin

Hanoista jatkuisi suunta etelään mutta millä kulkupelillä sinne ruumiinsa raahaisi aiheutti meille hieman päänvaivaa. Halvin tapa olisi ollut "sleeping bus" mutta ainakaan itseäni 20 tunnin matka pyörien päällä (jossa en matkapahoinvoivana pystyisi edes lukemaan) ei houkutellut. Lentääkin olisi voinut ja tätä myös harkittiin mutta sille olisi tullut hieman enemmän hintaa (niinhän me silloin luultiin) ja vaihtoehto myös tuntui jotenkin... - no epäeettiseltä länsimaisen ihmisen kultapyllyilyltä (niinhän me silloin ajateltiin).

Kuin Riihimäeltä

Junaan siis päädyttiin. Otettiin neljän hengen nukkumahytistä paikat ja yläsängyt saatiin. Hytissä meitä tervehti italialainen pariskunta ja oikein mukaviksi osoittautuivat. Viereisessä hytissä sitten remusi kännisiä ranskalaisia nuoria. Kaikki hytit olivat lähinnä länsimaisten kansoittamia kalliimman hintansa vuoksi ja paikalliset matkustivat kovilla penkeillä toisessa osassa junaa. Junamatka osoittautui pitkäksi. Ruokaa ei oltu otettu tarpeeksi mukaan kun oltiin luettu että junasta saisi ostaa. Ravintolavaunu olikin sitten kapinen kärry jossa virui nahistuneita vihanneksia ja kanankoipea sekä riisiä suomalaisista kinukkiravintoloista tutuissa pahviastioissa. Eipä tehnyt mieli. Italialaiset säälivät meitä ja tarjosivat suklaata ja välipalakeksejä. Kiitollisia oltiin. 


20 tuntia myöhemmin (reilu kolme tuntia aikataulusta myöhässä, ikävä tuli vr:ää) saavutiin Danangiin, seuraavaa kohdettamme Hoi Ania lähimpänä olevaan kaupunkiin, jossa oli juna-asema. Ei muuta kuin taksiin, joka jaettiin saksalaispariskunnan kanssa ja perillä Hoi Anissa oltiin sitten 21.11. klo noin 16. Supernälkäisinä. Kiitos Mikko kun jaksoit minun kiukuttelua tuon ajan kestää.

Halong Bay

Halonginlahti on merenlahti Vietnamin pohjoisosassa. Lahdessa on karstimaasta syntynyt yli tuhannen saaren saaristo. Monet saaret ovat jyrkkärantaisia, niiden korkeus on 50–200 metriä ja monissa on luolia. Lahdessa elää 60 kotoperäistä eläinlajia ja ainakin 14 kotoperäistä kasvilajia. Alue on yksi Vietnamin suosituimmista matkailukohteista. Osa lahdesta on Unescon maailmanperintökohde vuodesta 1994. Lahden koko pinta-ala on 1553 neliökilometriä, ja siitä 434 nelikökilometriä kuuluu maailmanperintökohteeseen. 

Lahden alueella on useita erilaisia biotyyppejä: trooppista sademetsää, mangrovemetsää, koralliriuttoja, vuorovesitasankoja, meriruohoniittyjä ja luolia. Monet kasvilajit ovat sopeutuneet elämään kalkkipitoisessa maassa. Trooppista metsää kasvaa suurimilla saarilla, ja siellä elää apinoita (Reesusmakaki, jaavanmakaki ja äärimmäisen uhanalainen Trachypithecus poliocephalus) antilooppeja, kärppiä ja iguaaneja. (wikipedia)

Tavallisesti ihmiset lähtevät Halong Bayhin Hanoin kaupungista, josta lukemattomat matkatoimistot järjestävät matkoja. Matkoja on yhden päivän pikataipaleista kolmen yön ja neljän päivän risteilymatkoihin. Risteily kiertää yleisimmät nähtävyydet ja tarjoaa vaihtelevasti erilaisia aktiviteetteja. Hotellimme kautta oli tarjolla kattavimpana vaihtoehtona ns. ”Cast Away”-matka, johon kuului snorklaamista, vuorikiipeilyä, vesi-tuubingia(rengasta revitään veneen perässä ja yritetään pysyä kyydissä), pyöräilyä yms. touhua.(2 yön reissu). Lisäksi matkan hintaan vielä vaikuttaa risteilyohjuksen tasokkuus, joka vaikuttaa lähinnä ruoan laatuun ja laivan kuntoon. Juomat olivat lähes kaikissa pakoissa lisämaksullisia.

Matkatoimistoja on tosiaan satoja Hanoissa. Itse lueskelimme netistä/matkaoppaasta arvosteluja ja kävimme kyselemässä muutamasta paikasta tarjouksia. Päädyimme valitsemaan 2 päivän ja yhden yön risteilyn, jonka varasimme lopulta kuitenkin hotellin omasta matkatoimistosta. Näin saimme mm. matkatavarat kätevästi säilytettyä yhdessä paikassa ja vältimme ylimääräisen säätämisen. Hotellin toiminta vaikutti lisäksi hyvin ammattitaitoiselta, joten näillä mentiin. Risteilyn lopulliseksi isännäksi paljastui sitten Cristina cruises, ”four star” risteily ja hintaa tuli 110 USD. Matkatoimistoja, joissa kävimme kyselemässä vastaavia tarjouksia, oli Indochina Junk(160 USD), Handspan(200 USD) ja Sinh Tourist(95 USD). Indochina Junk ja Handspan ainakin tarjosivat kertomansa mukaan vähemmän ruuhkaiselle alueelle sijoittuvan risteilyn.

Matka alkoi aamulla noin kahdeksan aikoihin, kun opas tuli meitä hotellin baarista hakemaa(aamupalalta siis). Minibussi veti noin 15 henkeä ja matkaan lähdettiin. Matka Halong Bay:lle kesti noin 3,5h ja matkalla pysähdyttiin kerran menomatkalla kiviveistämöllä ja paluumatkalla paikallisessa megamarketissa. Penkit olivat tehty pieniä vietnamilaisia varten ja sopivan epämukavat, ettei matkalla pystynyt nukkumaan. Paikoitellen nähtiin hieman maaseutua mutta pääasiassa tylsää betonitalorivitystä tien varsilla. Ja tietysti tie oli puolet matkasta ”remontissa”. Kuski ajoi kuin hullu paikallisen liikennekulttuurin mukaisesti. Bussimatkat olivat siis huonoin osuus reissusta.

Halong Citystä emme juuri paljoa nähneet, koska meidät ajettiin suoraan satamaan ja laivaan. Alus oli ihan ok, hytit miellyttäviä ja miehistö oli ”eager to serve”, kuten esitteessä oli luvattu. Matkaseurueeseen kuului tässä vaiheessa ranskalaisia, saksalaisia, espanjalaisia ja puolalaisia. Ensimmäinen kohteemme oli Halong Bayn päänähtävyys. Luola on ollut avoinna turismille noin 20 vuotta ja lahdella käy päivittäin useita kymmeniä risteilyaluksia turisteineen, joten mistään omasta rauhasta ei voinut edes haaveilla matkan aikana. Valitettavasti luolan sisällä kulki lähinnä turistien jono, jonka vauhtiin täytyi mukautua välillä ahtaiden reittien vuoksi. Luola sinänsä oli varsin vaikuttava. Ymmärrettävistä syistä tällainen hallittu turistien kierrätys on ehtona sille, että paikka säilyisi vielä jatkossakin olemassa.

Luolakierroksen jälkeen siirryimme kajakoimaan lahdella risteilyalusten joukossa, joita kyllä mieluusti väisti. Vesi oli lämmintä mutta paikoin hyvinkin roskaista ja öljyistä. Kävimme vielä ennen laivalle palaamista paikallisella uimarannalla ja näköalapaikalla.

Laivalle palattuamme, seurasi reissun parhaimpia paloja, kokkikoulu. Teimme kevätkääryleitä. Yllätyksenä kävikin ilmi, että käärimistekniikasta voi päätellä myös mm. henkilön naimisiinmenovalmiuden. Tietysti tämä kerrottiin vasta, kun olin saanut kääryleen valmiiksi. Oman käden tuotoksiin päästiin konkreettisesti kiinni, sillä illalliseksi oli tarjolla paistettuja kevätkääryleitä. Ruoka oli muutenkin laivalla kohtalaista. Lisukkeita oli runsaasti, joten nälkä ei jäänyt mutta lihasta ja kalasta sai pitää puolensa muiden pöytäseuralaisten kanssa. Kaikki juomat(myös vesi) tulivat lisämaksusta, joten etukäteen olisi kannattanut ottaa muutama litra vettä mukaan jo Hanoista.

Ensimmäisenä päivänä ei juuri omaa aikaa ollut, jolloin olisi voinut istua kannella ja nauttia maisemista. Sää oli pilvinen, muttei onneksi satanut. Lämpötila oli suomalaiselle kaljaturistille sopiva tasainen 20 astetta. Pohjois-Vietnamin talveen kuuluu vaihteleva sumuisuus, joka verhosi lahtea molempina päivinä.

Toisena päivänä aamiaisen jälkeen kävimme helmifarmilla turisteilemassa. Yksi helmikin löytyi livenä. Paluu satamaan ennen puolta päivää ja lounas ennen bussimatkaa takaisin.

Reissun hyviä puolia:

-    Halong Bay on kaunis ja luolastot jylhiä, kannattaa harkita kuitenkin vakavasti vaihtoehtoisia reittejä lahdelle, jotta välttäisi pahimmat turistirysät

-    Opas oli mukava, vaikkakin aksentiltaan vähintäänkin haastava

-    Laiva oli hyvässä kunnossa, ruoka oli kohtalaista, ehkei kuitenkaan ”four star”-laatua

-    Sää(ei satanut)

Mitä huonoa(white man’s problems)

-    Turisteja on liikaa, aivan liikaa.

-    Ensimmäisen päivän nopea aikataulu, jolloin ei jäänyt aikaa oleiluun.

-    Sää(ei paistanut aurinko)

 -    Bussin penkit