Tuntemuksia ensimmäisen kuukauden jälkeen

Enpä ole aiemmin tehnyt 4 kuukauden ulkomaanmatkaa. Ennen reissua ei juuri muuta ajatellut, kuin että pääsisi jo lähtemään, ei niinkään sitä, miltä matkalla olo tuntuisi.

Ensimmäisinä päivinä, kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä, fiilisteli edelleen tulevaa. Päivien kuluessa ja etenkin matkustuspäivien kertyessä mieleen hiipi myös ensimmäinen häivähdys äidin soppakattiloista ja kotisohvasta. Etenkin silloin, kun saavut keskellä yötä vieraaseen kaupunkiin ilman karttaa ja käsitystä ja paikallisilla taksikuskeilla on selkeä näkemys siitä, mihin sinun pitäisi mennä, silloin väsynyt ja nälkäinen matkaaja ei välttämättä nauti matkustamisesta. Kotona olisi kaikki niin paljon helpompaa. Väsymys, nälkä ja vieras paikka. Niin ja tietysti vessahätä. Näillä asioilla ainakin oma mukavuusalueeni saadaan horjumaan. Ja 4 kuukautta tällaista vielä edessä… Huomasin kuitenkin nopeasti osaavani helpoilla tempuilla korjata nämä epäkohdat elämässäni, joten kaiken pitäisi olla kunnossa?

Aloitimme matkamme varsin rauhallisissa merkeissä. Hanoi ei ole järin iso kaupunki, jos haluaa sen pienenä pitää. Vanhan kaupungin ulkopuolelle ei välttämättä tarvitse lähteä, tosin kannattaa, koska esim. paikalliset rentoutuvat pääasiassa juuri vanhan kaupungin ulkopuolella. Emme pitäneet kaupungista lähdön kanssa mitään kiirettä ja tein enintään yhden asian per päivä. Sannan ilmaisi jossakin vaiheessa jo kyllästymisen merkkejä, joten lopulta siirryttiinkin Halong Bayn kautta etelän suuntaan. Junamatkasta Hoi Aniin onkin jo muutama sana tullut kerrottua.

Hoi Anissa vaihdoimme täysin vapaalle ja useampi päivä meni vain rannalla makoiluun. Mukavan kiireetöntä aikaa, tätä kyllä jaksaisi vaikka kuinka kauan. Tai siltä se tuntui. Tässä vaiheessa lomailua oli kestänyt jo reilun viikon ja ahkeran opiskelijan mieli alkoi täyttyä ajatuksista… ”Täytyy tehdä jotakin! Makoilulla vain tuhlaan kallista aikaa, jonka joku muu varmasti käyttäisi paremmin kuin minä. Kuinka voisin käyttää aikani TEHOKKAAMMIN!”

Hoi Anista päätimme lentää suoraan Ho Chi Minhiin säästääksemme aikaa. Ho Chissa huomasimme joutuvamme odottelemaan lentoa Indonesiaan vielä kaksi viikkoa, joten päätimme heittää ylimääräisen kiepin Kambodzan kautta. Bussilla-veneellä-bussilla-veneellä(rajan yli)-bussilla-tuktukilla(Angkorin temppelit)-bussillla-bussilla(rajan yli takaisin Vietnamiin)-taksilla lentoasemalle… HUHHUH! Siem Reapissa olimme 2 kokonaista päivää, joka oli pisin aika kahden viikon aikana missään. Heräsimme aikaisin aamulla aamubusseihin, jotta päivällä olisi vielä aikaa tehdä jotain muuta seuraavassa paikassa. TEHOKASTA.

Mutta miksi edelleenkään ei tunnu hyvältä!? Olimme nähneet paljon, vastalahjaksi saimme päivittäisen väsymyksen ja ärtymyksen. Ikävimmillään olen purkanut ärtymyksen mahtavaan matkakumppaniini ilman erityistä syytä ja se miksi on lähtenyt pois Suomesta(vieras kulttuuri), on tuntunut ajoittain jopa taakalta. Kaikki näkemisen arvoinen on ehkä nähty mutta samassa suhteessa on ketuttanut  entistä enemmän. Pahimmillaan huono olo kiteytyy ajatuksiin: ”En ole tyytyväinen reissuuni enkä omiin valintoihini ja jotain olisi pitänyt tehdä toisin…”

Ennen reissua sanoin: ”Priorisoi: ensin hoida vessahätä, sitten nälkä ja sitten väsymys. Näin nautit matkasta täysin rinnoin!”. Ohjetta noudattamalla olen saanut kuitenkin raavittua näinkin paljon valittamisen aihetta mainitsematta yhtäkään kaupustelijaa ja ukottajaa. Hieman yllättäen olenkin kokenut suurinta ahdistusta/ketutusta/harmitusta siitä, kuinka huonosti osaan hallita rajallisen ajan käyttöä suhteessa näkemisen arvoiseen (vaikka aikaa on siis enemmän kuin ikinä!!). Toisin sanoen koen kaikkein vaikeimmaksi asiaksi LOMASTRESSIN, jonka olemassaoloa olin viimeiseen asti yrittänyt kieltää. Lomastressi ulottuu myös menneeseen, kun pyrkii jatkuvasti optimoimaan toimintaansa peilaten jo tapahtuneeseen, etsii virheitä omasta käyttäytymisestään ja päätyy tuskastelemaan aiempia valintoja kuten, ”… ei olisi pitänyt mennä Kambodzaan, koska reissu oli rankka”. Kultaisen keskitien löytäminen aikataulujen hallinnassa sekä tehokkuusajattelun kurissa pitämisessä on ollut vaikeampaa nyt kuin koskaan ennen.

No onneksi mennyttä ei voi enää muuttaa(vaikka tyhmyyksissään haluaisikin), sillä en oikeasti kadu mitään! Menneistä voi vain oppia, ettei jatkossa tee peräkkäisinä päivinä 7 tunnin bussimatkoja, koska fakta on, että se on rankkaa. En silti sitäkään kadu, koska kokemuksena ehdottomasti kertomisen arvoinen, ainakin näin jälkikäteen ajateltuna :). Tulevaisuuskin tapahtuu lopulta omista toimistani huolimatta ja jos jatkan tälläkin tavalla olemista, reissu tulee onnistumaan erinomaisen hyvin ja kalajuttuja tulee riittämään vuosiksi, vaikka kokisinkin lomastressiä.

Ja lisäksi, kun kaikki ahdistus ja hatutus mahtuu yhteen sivuun(ja on sinällään hyvin viatonta) ja prosentti kaikesta siitä hienosta, mitä olemme nähneet, seisoo aiemmissa teksteissä, voin olla tyytyväinen ja todeta tehneeni parhaan ratkaisun lähtiessäni matkaan! Kirjoitushetkellä olemme ottaneet uuden suunnan Indonesian Lombok-saarelta, Kuta-rannalta, jossa aika on taas mukavasti hidastumaan päin. Joulun odotusta ei juuri tropiikissa ole, Sanna ajoittain tosin laulaa jo joululauluja, että ehkä joulufiilikseenkin vielä päästään. Älkää siellä kotona kehittäkö joulustressiä ja äksyilkö toisillenne turhista!

Ja tunnustus äidille: ajoin Can Thon suurkaupungissa ensimmäistä kertaa skootterilla, liikenne oli aasialaiseen tapaan hallittua kaaosta. Onneksi täällä Lombokilla on paljon rauhallisempaa :). Kypärä on ja järki päässä! 

Matkalla Mekongin suistoalueella