Gunung Agung

Viitisen päivää laiskottelua Gili-saarilla teki tehtävänsä ja vähitellen mielessä alkoi kyteä halu siirtyä suuremmalle mantereelle näkemään ja kokemaan uutta. Kokemus Gileistä? Rentouttava, rauhallinen ja luonnonkaunis paikka (Gili Air), joskin turistisoitunut. Ei kuitenkaan massaturismin pilaama (uutta bungalowia tosin nousee rantaviivaan jatkuvalla syötöllä joten nähtäväksi jää miten kauan tilanne pysyy tällaisena). Suomalaisiakin tavattiin ja ilmeisesti paikan ovat löytäneet useammatkin maanmiehemme huivikauppiaan selvällä suomen kielellä ilmoittamasta mainoslauseesta päätellen: "nyt on halpaa". Parasta oli vesi: ikinä en ole missään nähnyt yhtä turkoosia ja kirkkaana kimmeltelevää merta. Ja se vedenalainen maailma...

Otimme uuden suunnan Balilta. Speedboat kuljetti meidät ensiksi pikkuiseen Padang Bain satamakaupunkiin, josta otettiin huone kolmelle. Poikia alkoi selkeästi kuumottelemaan horisontissa siintävä hindujen pyhä tulivuori Gunung Agun ja sen 3031 metrin korkeuteen kohoava kraateri. Kiivetään ylös! Aluksi hirvitti, muistot eivät olleet vielä täysin päässeet kultaamaan edellistä vuorireissuani Mt Kenyalle tasan neljä vuotta sitten. Lohdutin itseäni sillä että nyt saisi pysähtyä jo kaksi kilometriä alempana. Eihän siinä sitten muu auttanut: buukattiin opas ja kyyti vuorelle trekkaus-reitin alkupisteeseen, hintaa kertyi näistä 400 000 rupiaa per naama (noin 30 e). Olisinhan voinut jäädä odottelemaan Padang Baihin mutta... hitto vie, ei kai nyt sentään, nokka kohti uutta seikkailua!

Vielä hymyilyttää - nousu edessä

Niinpä otettiin lähtöpäivänä reilu tunti unta palloon, tankattiin etukäteen tilaamaamme pitsaa ja auto kohti vuoren juurta starttasi tasan puolelta öin. Tarkoitus oli trekata koko yö ja ehtiä auringonnousuksi huipulle. Tässä kohtaa vähän pelotti ja harmitti, oli väsy ja vatsassa kiersi. Torkahdin pariin otteeseen tunnin kestäneen automatkan aikana ja heräsin lopulta ikkunoista puhaltavaan viileään ilmaan. Oltiin noustu lähes puolentoista kilometrin korkeuteen. Kun sitten noustiin autosta ulos, odotti meitä henkeä salpaava näky. Mikä tähtitaivas! Korkeus ja lähes puuttuva valosaaste aiheuttivat sen, että linnunrata paistoi selkeänä utuisena nauhana yläpuolellamme ja tervehti meitä useine tähdenlentoineen. En ollut koskaan aiemmin nähnyt vastaavaa tähtitaivasta! Heti alkoi mieliala kohota. Trekkaus alkoi noin klo 02 yöllä, mukaan lähti opas vaimoineen sekä jenkkiläinen (yllättävän mukava) pariskunta.

Varsin pian kävi selväksi ettei kyse ollut mistään kovin helposta sunnuntaitrekkauksesta. Alusta asti puuduttavaa ylämäkeä ja useissa kohdissa sai ponnistella käsillä auttamalla. Kylmyys vaihtui selkähikeen. Juuri kun teki mieli alkaa hiljaa jupista että mihin sitä oli taas tullut itsensä laitettua, pyähdyttiin lepäämään ja ihailemaan alapuolista maisemaa. Se oli upea. Vesiryyppyjen jälkeen kaikki sammuttivat otsalamppunsa ja sitten oltiin ihan hiljaa. Alapuolella näkyivät Denpasarin valot jalokivimerenä, yläpuolella tähdet toisena mokomana.

Palkintomaisema sarastaa

Reilu kolme tuntia hikistä nousua ja taivaanrantaan hiipi ensimmäiset merkit sarastavasta päivästä. Äkkiä ylös, aurinko ei odota! Viimeinen tunti oli jo kyllä ihan kiipeämistä. Nelinkontin mentiin, alas ei uskaltanut katsoa eikä kyllä oikein sivuille tai ylöskään. En tiedä kuinka suuri osuus pelolla oli tihentyneeseen sykkeeseeni. Viimeiset askelmat ja melkein oksetti väsymyksestä. Siellä se aurinko teki nousua, taivaanranta oli värjäytynyt kultaiseksi. Vasemmalla jyrkkä pudotus kraateriin ja aivan sen reunalle rakennettu pieni hindu-alttari, oikealla rinne, jota oltiin noustu ja edessä aurinko ja Lombokin Rinjani-tulivuoren horisontttiin piirtyvä huippu.

Hetki lepoa ennen laskua

Olo oli jotenkin epätodellinen. Aamupalaksi nautimme teetä ja instant-nuudeleita. Vähitellen maisema sitten valkeni päiväksi ja hyvin nopeasti alkoi aurinko lämmittää korkeallakin. Edessä olisi vielä laskeutuminen.

Se oli kyllä jo lähes liikaa. Ensimmäinen tunti oli niin jyrkkää ettei paljoa uskaltanut jännitykseltä puhua. Etureidet ja polvet olivat kovilla. Jossain puolimatkassa alaspäin olo oli niin väsynyt ja jalat turrat että teki mieli itkeä. Vähän siinä Mikolle jo vikisinkin väsyäni kunnes sitten päätin, että otetaan suomalainen perkele mukaan. Hiljaisen kiroilun voimalla jotenkin jaksoin sitten pakottavista jaloistani huolimatta alas asti. Pojatkin olivat aika väsyneitä ja jenkkimieheltä meinasi puhti loppua. Oppaamme oli kyllä kunnon guru, siinä se talsi edestakaisin meitä auttaen painavat kantamukset selässä ja hyräili hyväntuulisesti. Hän kertoi käyvänsä vilkkaimpana sesonkina vuorella lähes päivittäin ja sen kyllä näki...

Pahin osuus - laskeutuminen

Loppu hyvin kaikki hyvin. Vuorireissusta on nyt aikaa pari päivää ja olemme siirtyneet sisämaahan Ubudiin. Reidet kyllä muistavat mitä tuli tehtyä. Jokainen porras alaspäin on tuskaa.

Jeejee, takasin yksinä kappaleina!

Lähtisinkö uudestaan? No voi olla, ettei ainakaan ihan heti. Odotetaan taas hetki sitä aika-kultaamaa. Joka tapauksessa taas yksi seikkalu rikkaampana ja kaksi valloitettua vuorta plakkarissa! Nyt voi tyytyväisenä taas mässäillä balilaisia herkkuja muutaman päivän..:)