Elämää Tyynellä merellä

Ofu Island

Holty'sin Paulan herkkuburgerien äärestä Tongatapulta matkamme jatkui Vavaun saariryhmälle. Siirtyminen tapahtui lentokoneella. Koneeseen noustessa mielessäni käväisi mahtaako tämä rämän näköinen piskuinen Vanuatu airsin purkki kuulua eu:n laatimalle lentoyhtiöiden mustalle listalle.. No, enää ei kannattanut empiä. Sisään astuttiin hitonmoiseen säilöttyyn kuumuuteen ja lentokoneen moottori piti semmoista jylyä ettei vieruskaverin puheesta meinannut saada selvää. Matkustajia taisi olla meidän lisäksi 3-4 eikä paljoa enempää kone olisi vetänytkään. Maisemat olivat mahtavat. Tyynenmeren pinta kiilui alla hämmentävän kirkkaan turkoosina, välillä vihertävänä ja sitten syvän koboltin sinisenä. Korallisaaria näkyi alla kuin tahroina kankaalla. Vesi oli niin kirkasta että ilmasta katsottuna oli mahdotonta sanoa mitkä osat saarista olivat veden alla ja mitkä sen pinnan yläpuolella. Noin puolentoista tunnin lennon jälkeen alettiin laskeutua eräälle saarelle, jossa muista poiketen näkyi olevan muutamia taloja ja teitä siellä täällä.

Taustalla David

Olimme jo muutama päivä sitten varanneet puhelimitse majapaikan ja sopineen kuljetuksen kentältä sinne. Meitä vastassa oli kaapinkokoinen David ja hänen jenkkityylinen pick-uppinsa. Tuukka ja Antti kiipesivät lavalle ja me muut sulloudutiin sisätiloihin. Loppumatka taitettiin veneellä sadekuuron saattelemina. Lopulta saavuimme määränpäähämme pikkuiselle Ofu Islandille. Mikä suloinen paratiisi! Kaistale valkoista hiekkarantaa palmujen täplittämänä ja simpukoilla koristeltu puutarha. Pihan perällä oli Davidin vaimon perheen omistama tongalainen talo ja sen pihaan rakennettu pieni betoninen ulkorakennus, josta me Mikon kanssa saatiin huone. Asetuttiin taloksi, pojat kävivät heti ripustamassa riippumatot palmuihin. Iltapalaksi saatiin tongalaista safkaa: friteerattua bread fruitia, kanaa ja makkaraa, kaikki friteerattuna. Kylkeen haudutettuja taron lehtiä ja sipulia.

Vesi oli melko kirkasta

Yö ei ollut niin miellyttävä. Oli ihan törkeän kuuma. Tuntui, että betoni oli kerännyt kaiken päivän lämmön eikä sisälle hyttysverkkojen ohi tullut tuuleen henkäystäkään. Tuuletinta ei tientenkään ollut. Mikko paineli lopulta suihkuun kun ei saanut nukuttua. Lopulta, joskus pitkähkön ajan kuluttua kun oltiin jo puoli horteessa, alkoi katosta kuulua rapinaa, joka voimistui vähitellen. Rotta todennäköisesti. Ääni kävi niin ärsyttäväksi että lopulta Mikko ja Antti viereisestä huoneesta lähtivät pihalle ja yrittivät rassata välikattoa irronneilla palmun oksilla. Rapina lakkasi. Kunnes alkoi uudestaan kun oltiin saatu valot sammutettua. Sinä yönä nukuttiin huonosti.

Onneksi seuraava päivä sai unohtamaan ikävän yön. David vei meidät veneellä ajelulle. Snorklasimme yhdellä kauneimmista koralliriutoista mitä vastaani on tähän mennessä tullut. Eri väristen kalojen ja korallien lisäksi pohjassa näkyi useita meritähtiä, merisiilejä ja merimakkaroita. Yksi makkara purskautti sisältään vettä naamalleni kun nostin sen ylös ja puristin vähän. Näimme myös nousuveden mukana katoavan hiekkasaaren, joka koostui valkoisesta, hienosta hiekasta. Vesi sen ympärillä oli turkoosia ja kristallinkirkasta. Tuli fiilis, että nyt ollaan kyllä siellä luonnon paratiisissa mistä olen haaveillut jo vuosia.

Lucky's Beach houses

Vietimme kolme yötä Ofu-saarella. Yöt olivat edelleen tukalia kuumuuden vuoksi mutta rotta myrkytettiin. Kaipasin jo kovasti viileämpiä öitä ja jotain muuta kuin friteerattua ruokaa, joten varasimme seuraaviksi päiviksi hieman hintavamman majapaikan Kapa-saarelta. Se oli Lucky's beach houses, jota pyöritti sympaattinen amerikkalaispariskunta. Meille oli varattu kaksi rannalla olevaa pientä mökkiä, joista minä ja mikko majoittauduimme toiseen. Siellä oli onneksemme pieni tuuletin, siisti sänky ja keittonurkkauskin. Puutarha ja ranta olivat siistit ja sievät ja paikan kajakkeja sai käyttää ilmaiseksi. Vietimme neljä päivää ja yötä vedestä, kajakoinnista ja auringosta nauttien emmekä tehneet oikeastaan mitään sen erikoisempaa. Game of thrones -kirjasarja on minut ennakkoluuloistani huolimatta koukuttanut ja sitä lukiessa aika kuluu huomaamatta (ja varmaan sen takia allekirjoittanut on viime viikot ollut niin laiska blogin kirjoittaja).

Mikko tutkii luolan pohjarakennetta

Eräänä maanantaina edellisen majapaikan isäntä David tuli pyynnöstämme viemään meitä uudelle veneajelulle. Kävimme tsekkaamassa ison, osittain vedenalaisen luolan sekä yhden alueen hienoimmista riutoista nimeltään Japanese garden, jossa aika kului snorklaillen ja vedenalaista maailmaa ihaillen. Antti ja Sanna onnistuivat näkemään merihevosia. Iltaisin nautittiin emäntämme erinomaisista illallisista herkullisine jenkkiläisine jälkiruokineen.

Nyt asustelemme kolmannessa ja viimeisessä majapaikassamme Va'vaun saariryhmällä. Antti ja Sanna olivat jo aimmin päättäneet varata muutaman yön Mystic Sands -nimisestä edellistäkin hienommasta resortista ja kun mentiin katsomaan porukalla paikkaa, heltisivät meidän muidenkin kukkaron nyörit, niin viihtyisältä täällä näytti. Loppujen lopuksi - täällä jos jossain voi vain keskittyä olemiseen, nauttimiseen ja siihen ettei tee juuri mitään. Nyt istun huoneemme terassilla ja katselen kun Mikko uiskentelee muutaman metrin päässä alkavassa rannassa. On hiljaista, ainoat äänet ovat tuulen ajoittainen leppoisa humina palmuissa ja Mikon räpiköinti. Muuten ranta on miltei tyyni. Vielä muutama päivä tätä paratiisia ja sitten on taas aika jatkaa eteenpäin, kohti uusia seikkailuja maailman länsikolkissa. Ja kieltämättä ihan mielellään, tuntuu, että energiavarastot alkavat olla täynnä uutta puhtia ja mieli halajaa jo ihmisten pariin.

TONGA!

Sanna oli fiilistellyt Tongalle menoa jo hetken aikaa ja odotukset olivatkin lähtöpäivänä korkealla. Etukäteen tiesin itse maasta hyvin vähän, pääasiassa vain sen, että kyseessä on pieni paikka(ad 100 000 asukasta) ja ihmiset ovat lihavia. Valtio koostuu saariryhmistä joista suurimmat ovat vapaasti kirjoitettuna Tongatapu, Haapai(tänne sykloni iski vuodenvaihteen aikoihin eikä alueelle ole turiseilla vielä mitään asiaa), Vaavau… ja jotain muitakin. Palvelujen saatavuudesta ei ollut mitään käsitystä(esim. nettiyhteyksistä). Matkakumppanit Antti, Sanna ja Tuukka olivat majoittuneet Selas Backpackersiin Nukualofaan(Tongan pääkaupunki, Tongatapun saari) ja olivat varmistaneet, että meillekin löytyy tilaa. Lentoaika Aucklandista Tongatapuun oli 2h 40 min ja aika GMT + 13.00 perillä. 

Tongatapun kansainvälinen lentokenttä vastaa kooltaan suunnilleen Tampere-Pirkkalan lentoaseman Ryanairin terminaalia. Tulli ja immigration tarkoitti lähinnä yhtä iloista (ja mahakasta) miekkosta seisomassa uloskäynnin vieressä ja toivottamassa meidät tervetulleiksi maahan. Ulkona odotti perinteiseen tyyliin taksitarjontaa mutta liiallinen häsellys onneksi täältä puuttui(verrattuna aasialaisiin). Taksit olivat pääasiassa 20 v vanhoja toyota hiacen mallia, höystettynä puuttuvilla ikkunoilla ja peltilommoilla. Ajon aikana ajoneuvo hytkyi ja vatkasi, onneksi ajonopeus oli lähempänä 40 km/h. Autokanta oli kaikkialla samanlaista. Hostelli löytyi juuri sopivasti illan pimentyessä. Minkään valtakunnan check-in –tapahtumaa ei tarvittu, nimiä ei otettu ylös ja sanottiin, että tervetuloa niin pitkäksi aikaa kuin haluaisimme. Ja ilmaiset banaanit ja vesimelonit tarjoiltiin tulovaiheessa, muut olivat saaneet eilen vastaavanlaisen kohtelun mutta pöydässä oli koreillut mm. kokonainen paistettu kana! Jatkossakin tultiin huomaamaan, että täkäläiset mamat ovat varsin ystävällistä ja anteliasta sakkia ja laittavat erinomaista ruokaa. Kuulemma on epäkohteliasta olla tarjoamatta vieraille ruokaa ruoka-aikana.

Nukualofa vastasi Sannan luonnehdinnan mukaan Ilmajokea(ehkä vieläkin hiljaisempi). Todellakin, maan pääkaupungissa ei juuri stressaavaa liikennekaaosta, shoppailuhelvettejä tai muita ahdistuksen aiheuttajia löytynyt vaan muutama ruutukaavaan rakennettu tie, jonka varrelta muutamia ravintoloita ja kauppakojuja löytyi. Satamasta löytyisi kalatori ja kuninkaan kesäpalatsi. Säännöllisin väliajoin Pacific cruise –risteilijät ankkuroivat itsensä kaupungin edustalle, jolloin turisteja riittää enemmänkin, muuten länkkäreitä ei juurikaan näkynyt. Samoin puuttuivat suurten kansainvälisten yritysten myymälät ja mainokset, ehdoton plussa! Kaikki tervehtivät iloisesti ja lapsille sai olla jatkuvasti vilkuttamassa. Tongalaiset miehet ovat erittäin fyysisen kokoisia ja myöskään hentorakenteisia naisia ei näkynyt rantaraiteilla. Ravintoloissa annoskoko on reilu, paljon syödään ranskalaisia ja burgereita(ei kuitenkaan mcdonaldsia yms. huttua), perinneruokien pariin emme vielä sen suuremmin päässeet.

Mitä Tongalla sitten tehdään? Taksikuski ohjeisti heittämään rannekellot kuuseen, sillä saari-aika ei näy kellosta. Kaupungissa asuvat työskentelevät pääosin valtion konttoreissa ja muuten ihmiset viljelevät maata ja kalastavat… ja käyvät kirkossa. Sunnuntai on pyhitetty lepopäivä, jolloin jopa urheilu on kielletty. Sunnuntaina käydään kolme kertaa kirkossa sekä syödään(siis aivan massiivisia määriä!) ja levätään. Tongalla puhutaan tietysti tongaa mutta hyvin monet ymmärtävät ja puhuvat sujuvasti englantia.

Pääkaupungissa kierreltiin muutaman päivän ajan, mutta hyvin nopeasti halu vei jo paremmille rantapaikoille. Yhtenä päivänä lähdimme kiertoajelulle saaren ympäri ja löysimme seuraavan kohteen sattumalta saaren länsipuolelta: Holty’s hideaway, josta vuokrasimme talon, juuri sopiva viidelle hengelle(hinnaksi tuli noin 20 euroa per naama per yö) ja aivan rannan läheisyydessä. Kiertoajelu oli muutenkin onnistunut: jättimäisiä lepakoita, luolauinti, kauniita maisemia ja ystävällinen opas, jolta saatiin paikallista näkemystä asioihin. Hän kertoi moniakin mielenkiintoisia yksityiskohtia: tongalla ei ole kerjäläisiä ja kaikilla on katto pään päällä ja ruokaa(perheet pitävät itsestään ja toisista hyvän huolen); kuninkaalla on edelleen suurin valta vaikka maassa nimellinen vaaleilla valittu parlamentti onkin; kun kuningas kuolee(viimeeksi 2012), kaikki ilonpito, esim. illanvietto kaupungilla, on kielletty vuoden ajan.

Holty’s tarjosi lopulta mahdollisuuden vaihtaa täysin vapaalle. Lentoliput Vaa’vaun saarelle hankittiin tiistaille ja majoituskin soiteltiin. Tällä hetkellä ympärillä on palmujen ja banaanipuiden vihreät lehvästöt, meri siintää horisontissa sekä aaltojen pauhu ja seabreeze kantautuvat kuistille. Tähän ripustan riippumaton ja avaan oluen.

Hyvästit Uudelle Seelannille (kuvia toivottavasti ilmestyy myöhemmin)

Uuden Seelannin saldoksi tuli pyöreät 3400 km ajoa 22 päivän aikana(Christchurch – Auckland). Polttoainetta kului suunnilleen 6 x 45 litraa ja hintaa reilu 600 NZD yhteensä koko porukalle. Pääasiassa keskityimme eteläsaaren ympäri pyörimiseen, joten pohjoissaarelle täytyy tulla toisella kertaa ajan kanssa. Kaunista eteläsaaren luontoa jää hieman ikävä, sillä tuskin ihan heti vastaavaa maisemaa ja miellyttävää ilmastoa tulee vastaan. Uudessa Seelannissa voi myös kätevästi välissä paeta aasialaista häsellystä, jos suunnittelee jatkavansa reissua pidemmän aikaa. Pääosin yövyimme dormihuoneissa 25-31 dollaria/yö/naama. Pääosin onnistuttiin hostellin valinnassa hyvin mutta muutamia melko laaduttomiakin paikkoja oli, erityisesti yhteisen keittiön viihtyisyydessä oli toivomisen varaa(vaikken omasta mielestäni kovin vaativa tässä suhteessa ole)

Seuraavassa lyhyt läpileikkaus loppumatkasta ja parhaat palat viimeisen blogimerkinnän ja maastapoistumisen välillä:

Nelson

Kukkuloiden ympäröimä pikkukaupunki, joka toimii kätevänä tukikohtana Abel Tasman National parkin yms. luontokohteiden tutkimiseen. Yövyimme YHA-hostellissa lähellä kaupungin keskustaa pari yötä ja teimme päiväretken Abel Tasmanin kansallispuiston halki vievälle patikointireitille(päästä päähän noin 4-5 vrk:n kävely).  Mukavaa, helppoa reittiä ja kauniita rantoja. Suosittu myös veneellä ja kajakilla tutkittavaksi(kaikille rannoille ei pääse kävellen). Kaupunki on Dunedinin jälkeen seuraava suurempi laatuaan ja kahviloita riittää keskustassa istuskelijoille. Tuukan kanssa käytiin eräänä iltana katsomassa kun Federer otti ja hävisi Nadalille Australian avoimissa. Sattumalta juuri samana iltana kyseisessä sporttibaarissa vietettiin syntymäpäiviä ja juhlinta sen kun villiintyi. Pian meille selvisi, että kyseessä oli itse omistajan pirskeet ja hetken päästä meidät toivotettiin tervetulleiksi Uuteen Seelantiin ilmaisen olutkannullisen saattelemana. Uusseelantilaista ystävällisyyttä.

Picton

Hiton mutkaista tietä Nelsonista Pictoniin!(Queen Charlotte Road) Jokainen vuorollaan voi pahoin auton takapenkillä. Picton on saartenvälisen lauttaliikenteen toinen puolisko, josta siirtyisimme pohjoissaarelle Wellingtoniin. Auton vuokraanhan kuului ilmainen lauttamatka. Vietimme Pictonissa myös muutaman päivän. Kaupunki on hyvin hyvin pieni, joten tekemistä ei juurikaan ole, yritimme sunnuntai-iltana käydä katsomassa tenniksen finaalin, mutta puolet pelistä jäi näkemättä, koska kaikki paikat sulkivat ovensa kymmeneltä. Lähistöllä on runsaasti lyhyitä puolen päivän trekkimaastoja sekä queen charlotte track, jonka kävelyyn ohjeistettiin varaamaan muutama päivä. Tyydyimme jälleen päiväreissuihin, koska käytännössä kaikki telttayöpymistä varten tarvittavat varusteet puuttuivat. Maisemat alueella olivat hieman samanlaisia kuin Fiordlandilla, kajakilla monet tykkäsivät alueella pyöriä. Yövyimme Sequiela Lodgessa, joka mainosti itseään mm. sillä, että joka ilta klo 20.00 on tarjolla ilmaista suklaakakkua ja vaniljajäätelöä. Ja näin oli!

Wellington

Lauttamatka Pictonista kesti vajaa 3 tuntia, hieman merisairautta esiintyi avomerellä. Autolla ajelu maan pääkaupungissa ei ole erityisen herkullista hommaa yksisuuntaisten teiden, tietöiden ja muuten vain järjettömien liikenneratkaisujen vuoksi. Ja kadut olivat mauttomat kapeita, onneksi ei ollut matkailuautoa. Muuten tykästyttiin kyllä kaupunkiin, ensimmäistä kertaa Christchurchin jälkeen mukavan urbaania tunnelmaa. Kompaktin rakentamisen vuoksi keskusta oli kävellen hallittavissa. Kohtasimme kaupungissa kahdesti mahtavaa uusseelantilaista vieraanvaraisuutta: Turkkilaisen ravintolan omistaja teki meille hyvää hyvyyttään things to do in Wellington – tyyppisen ohjelappusen ja seuraavana päivänä päivänä satunnaisen kahvilan työntekijä neuvoi meidät parhaille kalja-apajille sen sijaan että olisi myynyt talon suppeaa valikoimaa. Kaljoitteluilta päättyi itseasiassa hippibaariin kuuntelemaan indierockia livenä. Yleisö oli jossain määrin erikoista, edes Pispalassa en ole vastaavanlaista porukkaa nähnyt… Sivistimme itseämme myös kansallismuseossa, jonka parasta antia olivat näyttelyt paikallisesta luonnosta ja saariston vulkaanisesta historiasta.

Taupo

Pohjoissaaren suurin järvi, jonka alla on teknisesti vielä aktiivinen tulivuori(kyseessä siis kraaterijärvi). Jossain oppaassa mainittiin, että järvi on kooltaan Singaporen kokoinen. Wellingtonista matkaa kertyi melkein 400 kilometriä mutta tie oli suhteessa suoraa valtatietä ja ohituskaistaa. Taupolla ei suurempia suunnitelmia enää ollut, sillä jatkuva ajaminen alkoi jo hieman painaa. Yhtenä iltana pääsimme sattumalta iltalenkillä nauttimaan ulkoilmasirkuksesta. Kaikesta laiskottelusta huolimatta kävimme vielä yhdellä päiväkävelyllä Huka Fall –vesiputouksilla, joka oli lähinnä koskea vastaava ilmestys. Kävelymatka joen vartta putouksille oli kuitenkin kaunis ja löysimme ilmaisen(hyvin monet paikat olivat maksullisia) kuuman lähteen, joka virtasi jokeen. Sanna kävi uimassa vaikka vesi kuulemma olikin aluksi polttavan kuumaa.

Rotorua

Taupolta ajeltiin Rotoruaan tutustumaan vielä päiväreissuna vulkaaniseen maaperään. Mutakuoppia, kuumia lähteitä, höyryäviä järviä yms. Ja rikin hajua riitti, ei ehkä ensimmäinen paikka, jossa haluaisin asua… Kaupungin keskustan puistossa voi luonnon ihmeellisyyttä ihailla ilmaiseksi.

Auckland

Ja vihdoin voi palauttaa auton!!! Olihan se kätevä ja mukavaa ajella kauniissa maisemissa mutta siihen yhdistyi myös melko voimakkaasti sykkimisen ja suorittamisen meininki, varsinkin suurissa kaupungeissa parkkipaikkaa etsiessä. Jotenkin vapauttavalta auton palautus tuntui. Aucklandissa viimeistään luovutin kaiken tavoitteellisen tekemisen suhteen, nautimme lähinnä keskustan kahviloista, Sanna sai toteuttaa itseään shoppailemalla ja söimme ulkona. Auckland on oikeasti miljoonakaupunki, joten kävellen näkee vain pienen osan kaupungista(olimme majoittuneet aivan downtowniin) ja julkinen liikenne kuuleman mukaan on melko huono. Näkemäämme olimme tyytyväisiä, suurkaupungin tuntua ilman häsläämistä, läkähdyttävää kuumuutta ja paikat olivat siistejä. Mielestäni reissu sai arvoisensa päätöksen Aucklandissa! Maanantai kului superbowlia katsoessa, Antti ja Sanna liittyivät samana päivänä matkaseurueeseen. Tuukka, Sanna ja Antti lensivät tiistaina Tongalle ja seurasimme Sannan kanssa perässä. Ja selvennyksenä vielä siis se, että Antti on kurssikaveri Tampereelta ja Sanna hänen tyttöystävänsä. Uudesta Seelannista jatkettaisiin siis viiden ihmisen voimin.

Queenstown ja West Coast

Queenstown oli Te Anaun jälkeen seuraavana vuorossa ja sinne meitä osittain houkutteli jäätävä aktiviteettien määrä. Kaikkea löytyy laskuvarjo- ja benjihypystä polkuveneisiin, moottoriveneisiin, trekkeihin, kajakointiin, kanjonointiin sekä helikopteri- ja hävittäjälentoihin. Siis aivan kaikkea. Kaupunki on hyvin kompaktin kokoinen ja keskustassa runsaasti ravintola- sekä majoituspalveluja. Se sijaitsee Wakatipu-järven rannalla(yllättäen, samoin kuin monet muut kohtaamamme kaupungit) ja iltaisin satama täyttyi auringonlaskua ihailemaan tulleista ihmisistä sekä katutaiteilijoista(tunnelmoiva pianisti ja ÄÄRETTÖMÄN hauska koomikko/taikuri-silmänkääntäjäwhatnot-moniosaaja). 

Noh, tultiin kaupunkiin yhden asian vuoksi: laskuvarjohyppy. Idea omassa päässä on muhinut jo vuosia ja konkretisoitui tarkalleen 2 päivää ennen Queenstowniin menoa nukkumaanmennessä. Silloin päätin, että täytyy hypätä! Ajomatkalla kaupunkiin, idea vaikutti edelleen hyvältä, joten asia esitettiin matkakumppaneille ja vihreää valoa tuli molemmilta. Kaikki olisivat mukana! Homma eteni nopeasti, kun aamulla käytiin kyselemässä hyppymahdollisuuksista ja iltapäivälle sellainen saatiin. Muuta sinä päivänä ei pystynytkään tekemään, koska jännitti tulevaa. Hyppyfirmaksi valikoitui kahdesta vaihtoehdosta Skydive Paradise, jonka toiminta oli kaikin puolin toimivaa. Klo 4:30 iltapäivällä meidät haettiin kaupungista, mukaan liittyi joukko brasilialaisia ensihyppääjiä ja ajoimme noin 40 min Glenorchyn kaupunkiin, jossa drop zone sijaitsi. Ennen hyppyä oli opastusvideo siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Omia tuntemuksia on vaikea kuvailla näin paperille, pääpuolin oli odottavan jännittynyt olo, epätodellinen. Olimme kuitenkin tekemässä täysin oikeaa asiaa, toteuttamassa haaveita! Lentokone oli pieni, johon mahtui enimmillään 3 hyppääjää ja meidät oli arvottu viimeisiksi, joten odottelu jatkui. Näimme kuuden ihmisen hypyt ennen omaa vuoroamme ja nälkä kasvoi. Lopulta koitti oma vuoro, koneeseen mentiin, hyppymaisteri teippasi itseensä kiinni ja äkkiä huomasin istuvani 4 kilometrin korkeudessa lentävän koneen avonaisella ovella jalat tyhjän päällä... tyhjän päällä... tyhjääÄÄÄÄNNNNNNNNN.... Jos haluat tietää, miltä se tuntuu, kokeile! Suosittelen varauksetta! Vaikutti siltä, että Tuukka ja Sannakin nauttivat. Päivä päätettiin kunnon naudan pihvillä ja tuopillisella olutta. 

Tuukka keltaisissa, minä punavalkoisessa, Sanna vielä korkeammalla

Queenstownissa vietimme 2 yötä ja hyppyä seuraavana päivänä lähdimme pisimmälle siirtymälle tähän mennessä: tavoitteena oli ajaa etelästä pohjoiseen noin 800 km. Matka oli tarpeeksi pitkä, joten päätimme pysähtää puolivälissä Franz Josephin jäätikkökaupungissa. Jaksan edelleen fiilistellä ja hehkuttaa maisemia! Länsirannikolle päästäksemme, meidän täytyi ylittää koko eteläsaaren pituussuunnassa kulkeva vuorijono, ja tie vei vuoriston läpi kulkevan jokilaakson kautta. Korkeuserot ja kaunis joenuoma tekivät matkustamisesta itsessään jo arvoisensa kokemuksen. Edelleen. Maisemat!

Vuoriston toisella puolella vastaan tuli rannikko ja koskematonta rantaviivaa paikoin silmänkantamattomiin. Asutusta tupsahteli vastaan entistä vähemmän ja liikennekin tuntui vähentyneen siitä vähästä, mitä aiemmin olimme itäpuolella kokeneet.

Franz Joseph oli pelkästään välietappi, emmekä suunnanneet jäätikölle ollenkaan(osittain myös siksi, että pyysivät hirveitä hintoja reissuista sekä sää oli hyvin sateinen). Hyvin nukutun yön jälkeen matka jatkui Nelsoniin.

Haast river, jonka viertä ajelimme vuoriston läpi aina merelle asti

Milford Sound

Matka alkoi Christchurchista etelään. Tällä hetkellä olemme Nelsonissa(saavuimme eilen) ja 2500 km ajamista takana. Melko tarkalleen ollaan ajeltu east coast to west coast -tyyppisesti eteläsaarta. Siirtymiset ovat olleet kerrallaan noin 300-400 km ja pisin aika yhdessä paikassa oli 3 yötä, muuten yhdestä kahteen. Tässä vaiheessa ajaminen ja paikasta toiseen tempoilu alkaa hieman tuntua muttei mitenkään mahdottomasti. Indonesiassa rannalla rötvääminen oli ladannut mukavasti akkuja. Mielestäni Uuden Seelannin reissu on sujunut tähän mennessä erinomaisesti, kaunista luontoa ollaan ihasteltu tien sekä paikan päällä ja edelleen hämmästyttää, kuinka monimuotoinen luonto voi olla näin pienellä alueella: rantaa, lumihuippuisia vuoria, sademetsää, kuivaa aroa, jokilaaksoja, massiivisia järviä.


Dunedinista ajoimme halki eteläsaaren Te Anaun kaupunkiin, josta päätimme tehdä päivämatkan Milford Soundiin. Fiordland(joksi aluetta siis kutsutaan), koostuu nimensä mukaisesti jääkauden aikana syntyneistä vuonoista, joita jostain syystä kutsutaan soundeiksi eikä fiordeiksi. Te Anau on Fiordlandin kaiketi suurin kaupunki ja toimii turistien logistiikkakeskuksena, pääasiassa Milford Soundiin sekä trekkaajien suosimalle Milford Trackille(ad 50-60 km, trekki täytyy varata hyvissä ajoin(viikko++) etukäteen ja kulkusuunta on aina vain toiseen suuntaan).
Viimeistään Te Anaussa totesimme, että lämmintä vaatetta oli hieman liian vähän mukana, kylmä etelätuuli puhalsi järven yli hyytävästi eikä hirveästi tehnyt mieli kikkailla ulkosalla. Tekninen välikerrasto, pitkät housut ja huppari sekä ohut takki, olisinpa ottanut fleecepaidan mukaan.

Hummeri tarttui mukaan vuonon suulta

Milford Sound on varmasti tunnetuin ja helpoimmin tavoitettavissa oleva vuono ja valitsimme sen paljolti edullisemman hinnan vuoksi(risteily milford soundilla 48 $ vs doubtful sound 250 $). Eri laivafirmoja riittää, joten kävelimme valtion omistamaan i-Site -keskukseen, jonka kautta voi varata mm. risteilyjä miltä tahansa firmalta ilman välityspalkkiota. Näistä keskuksista voi varata käytännössä mitä vain(majoitus, lauttamatkat, bussimatkat yms.), mistä tahansa päin Uutta Seelantia milleä päivälle tahansa. Henkilökunta on avuliasta ja antaa myös rehellisiä mielipiteitä, jos niitä haluaa. Esim. Milford Soundin risteily on kuulemma "...for old people", kun asiaa tiedustelimme.
No halusimme kuitenkin nähdä vuonon ja risteily sopi budjettiin. Aamulla noin kuuden aikaan lähdimme ajamaan kohti Milfordia ja matka sinne oli taattua Uuden Seelannin laatua auringon nousulla höystettynä. Laivayhtiö(Go Orange) tarjosi meille ilmaiset aamupalat ja reilu 2 tunnin risteilyn aikana saimme myös kuulla vuonon synnystä, sen luonnosta ja mm. hylkeiden sukellusrefleksistä. Ihmisiä oli mukana hallittava määrä, ettei käynyt ahdistamaan kuten esim. Halong Baylla. Lisäksi sää suosi auringolla, sillä Milfordissa sataa vuodessa noin 6,8 m vettä 200 päivän aikana vrt. esim. Amazonin sademetsä, jossa sataa 1,5 - 3 metriä vuodessa. Ei siis ihme, että Milfordissa kasvaa sademetsää(vaikkei olekaan tropiikki).
Takaisin Te Anauhun mentäessä pysähdyimme vielä huiputtamassa Key Summit -nimisen huipun(3 h ja noin 500 m korkeussuunnassa), josta yllättäen löysimme lappilaista suomaisemaa. Ihme paikka! Samalla reissulla tuli käytyä tähän mennessä korkeimmalla sijainneessa yleisessä käymälässä ( ad 912 m merenpinnasta). Tuulista oli.

Vuonolta

Putous on 151 m korkea (Niagaran putoukset: 51m, Näsinneulan tornikorkeus: 124 m)

Key Summitilta, taustalla näkyy suojärvi

Lakkoja ei näkynyt

Autolla etelään: Christchurch - Lake Tekapo - Dunedin

Blogistelu muuttuu huonojen nettiyhteyksien vuoksi(wifi-yhteydet ovat harvassa ja maksullisia) ja tekstit(ainakin omat) ovat kokoelmia eri päivinä kirjotetuista hajatelmista, joten tarinankerronnassa seuraa epäloogisuuksia, hyppäyksiä ja tajunnanvirtaa.

Uuden Seelannin liikenne on näin vajaan viikon tuntuman perusteella helppo ottaa haltuun, joten auton vuokraaminen vaikuttaa edelleen järkevimmältä ratkaisulta liikkua maassa. Tiet ovat paikoin melko kapeita ja jyrkän mutkaisia, joten suuren asuntoauton kanssa voi kuitenkin olla hidasta navigoida paikasta toiseen. Nopeusrajoitukset ovat useimmiten tilanteeseen nähden aivan poskettoman suuret, sillä lähes aina taajaman ulkopuolella on satasen rajoitus, oli tie sitten suora tai ei. Taajama-alueella ajellaan 50-80 kph. Liikennettä valvovia silmiä ei ole tien päällä nähty. Vilkkaasti liikennöidyillä pääväylillä(ainakin eteläsaarella) on runsaasti ohituskaistoja(hitaat ajavat vasemmalla). Ohituskaistojen puuttuessa ei tarvitse kuitenkaan tyytyä ajamaan jonossa sillä pitkiä suoria on runsaasti ja erittäin harvoin vastaantulevaa liikennettä. Yhtä harvoin kohtaa samaan suuntaan menevää liikennettä, joten pointtina siis se, että ihmisiä on oikeasti tosi vähän eteläsaaren teillä! Toki sesonkiaika näkyy siinä, että liikennöivät autot ovat usein vuokrafirmojen logoilla varustettuja ja matkailuautoja.

Matka Tekapo-järven rannalle oli jo itsessään erittäin vaikuttava kokemus. Lammaslaitumia, joiden halki tie kiemurteli kohti lumihuippuisia vuoria. Välillä vehreää, välillä hyvin karua, vaihtelu tapahtui yllättävän nopeasti. Lisäksi tasaisin väliajoin reitillä tuli vastaan maantien varteen rakennettuja pikkukaupunkeja, joista löytyy baari, huoltoasema, kauppa ja joskus kirkko. Kaduilla pyörii maalaispoikien ja tyttöjen näköisiä jannuja nelivetoautoissa ja traktoreissa. Tulee mieleen jenkkileffoista tutut uneliaat maaseutukaupungit.

Järvelle päästyämme oli jo ilta(ad 300 km ajoa takana). Pitkästä aikaa majoitus kimppahuoneessa ja yhteiset tilat toivat mieleen partio/luokkaretket ja kerrossängyt tietysti myös intin. Mukavaa rentoa meininkiä kuitenkin hyvässä seurassa samanhenkisten ihmisten kanssa. Saa vaihtaa myös kokemuksia ja kysellä vinkkejä hyvistä kohteista. Aamulla luovutimme huoneen, kamat autoon ja läheistä vuorta huiputtamaan. Ehkei muuten oltaisi oltu niin kiireessä, mutta sesongin vuoksi majoituspaikkoja ei olisi ollut tässä taloudessa enää tarjolla seuraavaksi yöksi. Kuvat kertovat enemmän siitä, mitä vuorelta näkyi. Sen voi lisätä, että huipulla todellakin tuulee ja rajusti.

Tekapo-järven jälkeen maisema-ajelu sen kun jatkuu.

Offtopic:

Viini ja lampaanliha on halpaa! Paikalliset ja australialaiset viinit maksavat perusprismassa halvimmillaan 6 nzd ja 8 dollarilla(5.5€) saa jo laadukasta tavaraa. Lammasta(ja nautaa, possua ja kanaa) saa opiskelijaystävälliseen kilohintaan, joten aterioiden sisältö noudattaa paljolti tiettyä kaavaa. Onneksi Sanna osaa vaatia myös kasviksia, nekin paikallisesti kasvatettuja(avokadon sesonkiaika alkaa olla käsillä). Kasvisten hinta on kuitenkin suhteessa korkeampi kuin lihan ja paikoin jopa Suomen hintoja suurempi(vaikka ovat siis paikallista). Täällä marketeista puuttuu muuten lähes täysin suomalaiseen kauppaan kuuluva ”eines”-tiski. Ei sillä, että kaivattaisiin, ei vain ole ikinä tullut ajateltua, kuinka suuri menekki valmisruoilla on Suomessa. Toinen asia, mikä puuttuu uusseelantilaisista kaupoista, on kilometrin mittaiset candy king-käytävät. Elintasomaha ja nuoruusiän ylipainoisuus usealta täkäläiseltä löytyy, joten paheet tulevat siis jossain muussa muodossa. Esimerkiksi ravintola-annokset ovat jopa minulle massiivisen kokoisia. Ja ranskalaisia syödään paljon.

Seuraava etappi oli Dunedinin kaupunki etelässä(matkaa taas noin 300 km). Paikasta löytyy mm. yliopisto, suklaatehdas, olutpanimo ja eteläisen pallonpuoliskon jyrkin katu. Ns. ”must see”-paikka siis kyseessä. Yövyimme kaksi yötä vuonna 1907 rakennetussa yksityisessä sairaalassa, jossa oli suurimman osan päivästä kylmempi sisällä kuin ulkona. Emme olleet kuitenkaan tulleet(nähtävyyksistä huolimatta) tutustumaan itse kaupunkiin vaan bongaamaan elukoita, joita ei Suomessa todennäköisesti näe: albatrossi, merileijona ja pingviini. Ja uskokaa tai älkää(kuvamateriaalia on todisteena), päivän päätteeksi kaikista mainituista tehtiin havainnot luonnontilassa! Melkoinen tuuri kävi erittäin harvinaisen keltasilmäpingviinin kohdalla, joka sattui nousemaan merestä rannalle hetkeksi ennen kuin se säikähti meitä ja palasi aaltoihin. Merileijonat ja hylkeet eivät meistä sen sijaan juurikaan välittäneet vaan makoilivat laiskoina rannoilla auringossa.

 

Täältä matkamme suuntautuu reilu 350 km länteen, Fiordlandiin, jossa komeilee postikorteista tuttu Milford Sound, todennäköisesti ensimmäinen kunnon turistikohde tällä matkalla(löytyy Lonely planetin kannesta myös). Tässä vaiheessa olemme myös oppineet sen, että klo 15 ja 17 välillä eli siis lounasajan jälkeen mutta ennen päivällistä on erittäin vaikeaa löytää pienemmistä paikoista syötävää. Lounasta ja päivällistä nimittäin tarjoillaan eri ravintoloissa (bistro vs. dining restaurant). 

Laskeutuminen Uuteen Seelantiin

Balilta kesti reilu 3 tuntia päästä Singaporeen, 4 tunnin odotus kentällä ja yötä vasten 9 tunnin lento Christchurchiin. Tällä kertaa varasimme Singaporen kentällä majoituksen etukäteen Thomas's Hotelista aivan kaupungin keskustasta. Viimeistään tässä vaiheessa sai heittää hyvästit Aasian opiskelijaystävällisille hinnoille (hostelliyöt tästälähin 25-30 dollaria eli vajaa 20€ per naama ja muutenkin hintataso hyvin suomalaista). Perillä Seelannissa odotti melkoinen kulttuurisokki, sillä tunnelma oli vähän kuin olisi tullut takaisin Suomeen. Viileä kesätuuli, siistiä ja ei yhtään kaupustelijaa. Ihmisiä ei juuri missään.

Bussi keskustaan löytyi helposti ja asuntokin pienen kävelymatkan päässä. Christchurch on kuuluisa siitä, että muutama vuosi sitten maa järisi Uudessa Seelannissa, jolloin kaupungin keskusta tuhoutui suurelta osin ja loppu vaurioitui käyttökelvottomaksi. Parin vuoden uudisrakentamisen jälkeen kaupungissa näkyy edelleen runsaasti suljettuja kiinteistöjä ja tieosuuksia mutta tunnelma on kuitenkin positiivinen. Keskustaan on pystytetty väliaikainen "parakkiostari" (RE-START nimeltään, oikeasti) ja teräslaatikoissa on kaikkea kunnallisista palveluista kaupalliseen hörhötykseen. Ja ihmiset ovat erittäin mukavia! 

Hostellimme oli myös kärsinyt maanjäristyksestä. Kun saavuimme rinkkoinemme mestoille, omistaja (joka muuten on työskennellyt mm. Levin lomakeskuksessa) kertoi, että paikka oli ollut auki vasta 6 päivää lähes 3 vuoden kiinniolon jälkeen. Remonttia jatkettiin edelleen, onneksi huoneemme ja yhteiset tilat olivat hyvässä kunnossa. Tilava ja hyvin varusteltu keittiö oli myös asukkaiden käytössä ja pääsimmekin/jouduimme pitkästä aikaa laittamaan omat mätöt ulkona syömisen sijaan.

Ensimmäisenä päivänä kävimme katsastamassa kaupungin puutarhan, joka oli erittäin vaikuttava kokemus(Sanna vanhana viherpeukalona oli aivan pähkinöinä). Paikka tuntui lähes omalta takapihalta, koska juuri missään ei kielletty ihmistä tekemästä asioita. Sai koskea, kävellä ja haistella!

Alusta asti suunnittelimme vuokraavamme ajoneuvon Uuden Seelannin tutkimista varten. Niin tekevät monet muutkin ja etenkin matkailuautojen puolella sold out oli hyvin yleistä kun tutkimme liikkeiden nettisivuja. Päädyimme kuitenkin ottamaan tavallisen henkilöauton, koska keskustelupalstoilla monilla oli mielipide siitä, että matkailuauto tulee kalliimmaksi vaihtoehdoksi ja Uuden Seelannin lakipykälät ovat rajoittaneet huomattavasti vapaata leiriytymistä. 2007 vuoden Ford Focus 2 litran koneella lähti sitten paikallisesta liikkeestä(Apex) matkaan 22 vuorokaudeksi ja yhteensä täyden vakuutuksen kanssa hinnaksi tulee noin 1300 Uuden Seelannin dollaria(vajaa 800 euroissa). Polttoaine näyttää maksavan 2,27 NZdollaria litralta. Niin ja auton väri on siis punainen.

Koeajon suoritimme tänään(12.1.2014) Akaroan kaupungissa noin 80 km Christchurchista länteen Banksin niemessä(peninsula). Tuukan on määrä saapua huomenna, jolloin lähdemme jatkamaan matkaa, näillä näkymin Lake Tekapoon. Auto tuntui hyvältä, 2 kuukauden tauko ajamisessa ei ole ehtinyt ruostuttaa kuljettajaa ja yllättävän nopeasti sopeutuu ajamaan väärällä puolella katua, ratin ollessa väärällä puolella ja vielä väärällä kädellä vaihtamaan vaihteita. Matka Akaroaan oli paikoin hyvinkin mutkaista serpentiinitietä, sillä meidän täytyi ylittää pieni(ad 500 m merenpinnasta) vuorijono, päästäksemme kyseiseen satamakaupunkiin. Matkaa hidasti myös useat pysähdykset, sillä näköalat olivat ajoittain niin mahtavat, ettei ajamisesta yksinkertaisesti tullut mitään. Akaroa itsessään on hyvin pieni kaupunki, jonka vetonaulana toimii viihtyisä rantakatu, jota reunustavat 1800-luvun vanhat rakennukset. Yhdeksi iltapäiväksi riitti mukavasti aurinkoa ja nähtävää!

Tällasta...