Queenstown ja West Coast

Queenstown oli Te Anaun jälkeen seuraavana vuorossa ja sinne meitä osittain houkutteli jäätävä aktiviteettien määrä. Kaikkea löytyy laskuvarjo- ja benjihypystä polkuveneisiin, moottoriveneisiin, trekkeihin, kajakointiin, kanjonointiin sekä helikopteri- ja hävittäjälentoihin. Siis aivan kaikkea. Kaupunki on hyvin kompaktin kokoinen ja keskustassa runsaasti ravintola- sekä majoituspalveluja. Se sijaitsee Wakatipu-järven rannalla(yllättäen, samoin kuin monet muut kohtaamamme kaupungit) ja iltaisin satama täyttyi auringonlaskua ihailemaan tulleista ihmisistä sekä katutaiteilijoista(tunnelmoiva pianisti ja ÄÄRETTÖMÄN hauska koomikko/taikuri-silmänkääntäjäwhatnot-moniosaaja). 

Noh, tultiin kaupunkiin yhden asian vuoksi: laskuvarjohyppy. Idea omassa päässä on muhinut jo vuosia ja konkretisoitui tarkalleen 2 päivää ennen Queenstowniin menoa nukkumaanmennessä. Silloin päätin, että täytyy hypätä! Ajomatkalla kaupunkiin, idea vaikutti edelleen hyvältä, joten asia esitettiin matkakumppaneille ja vihreää valoa tuli molemmilta. Kaikki olisivat mukana! Homma eteni nopeasti, kun aamulla käytiin kyselemässä hyppymahdollisuuksista ja iltapäivälle sellainen saatiin. Muuta sinä päivänä ei pystynytkään tekemään, koska jännitti tulevaa. Hyppyfirmaksi valikoitui kahdesta vaihtoehdosta Skydive Paradise, jonka toiminta oli kaikin puolin toimivaa. Klo 4:30 iltapäivällä meidät haettiin kaupungista, mukaan liittyi joukko brasilialaisia ensihyppääjiä ja ajoimme noin 40 min Glenorchyn kaupunkiin, jossa drop zone sijaitsi. Ennen hyppyä oli opastusvideo siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Omia tuntemuksia on vaikea kuvailla näin paperille, pääpuolin oli odottavan jännittynyt olo, epätodellinen. Olimme kuitenkin tekemässä täysin oikeaa asiaa, toteuttamassa haaveita! Lentokone oli pieni, johon mahtui enimmillään 3 hyppääjää ja meidät oli arvottu viimeisiksi, joten odottelu jatkui. Näimme kuuden ihmisen hypyt ennen omaa vuoroamme ja nälkä kasvoi. Lopulta koitti oma vuoro, koneeseen mentiin, hyppymaisteri teippasi itseensä kiinni ja äkkiä huomasin istuvani 4 kilometrin korkeudessa lentävän koneen avonaisella ovella jalat tyhjän päällä... tyhjän päällä... tyhjääÄÄÄÄNNNNNNNNN.... Jos haluat tietää, miltä se tuntuu, kokeile! Suosittelen varauksetta! Vaikutti siltä, että Tuukka ja Sannakin nauttivat. Päivä päätettiin kunnon naudan pihvillä ja tuopillisella olutta. 

Tuukka keltaisissa, minä punavalkoisessa, Sanna vielä korkeammalla

Queenstownissa vietimme 2 yötä ja hyppyä seuraavana päivänä lähdimme pisimmälle siirtymälle tähän mennessä: tavoitteena oli ajaa etelästä pohjoiseen noin 800 km. Matka oli tarpeeksi pitkä, joten päätimme pysähtää puolivälissä Franz Josephin jäätikkökaupungissa. Jaksan edelleen fiilistellä ja hehkuttaa maisemia! Länsirannikolle päästäksemme, meidän täytyi ylittää koko eteläsaaren pituussuunnassa kulkeva vuorijono, ja tie vei vuoriston läpi kulkevan jokilaakson kautta. Korkeuserot ja kaunis joenuoma tekivät matkustamisesta itsessään jo arvoisensa kokemuksen. Edelleen. Maisemat!

Vuoriston toisella puolella vastaan tuli rannikko ja koskematonta rantaviivaa paikoin silmänkantamattomiin. Asutusta tupsahteli vastaan entistä vähemmän ja liikennekin tuntui vähentyneen siitä vähästä, mitä aiemmin olimme itäpuolella kokeneet.

Franz Joseph oli pelkästään välietappi, emmekä suunnanneet jäätikölle ollenkaan(osittain myös siksi, että pyysivät hirveitä hintoja reissuista sekä sää oli hyvin sateinen). Hyvin nukutun yön jälkeen matka jatkui Nelsoniin.

Haast river, jonka viertä ajelimme vuoriston läpi aina merelle asti

Milford Sound

Matka alkoi Christchurchista etelään. Tällä hetkellä olemme Nelsonissa(saavuimme eilen) ja 2500 km ajamista takana. Melko tarkalleen ollaan ajeltu east coast to west coast -tyyppisesti eteläsaarta. Siirtymiset ovat olleet kerrallaan noin 300-400 km ja pisin aika yhdessä paikassa oli 3 yötä, muuten yhdestä kahteen. Tässä vaiheessa ajaminen ja paikasta toiseen tempoilu alkaa hieman tuntua muttei mitenkään mahdottomasti. Indonesiassa rannalla rötvääminen oli ladannut mukavasti akkuja. Mielestäni Uuden Seelannin reissu on sujunut tähän mennessä erinomaisesti, kaunista luontoa ollaan ihasteltu tien sekä paikan päällä ja edelleen hämmästyttää, kuinka monimuotoinen luonto voi olla näin pienellä alueella: rantaa, lumihuippuisia vuoria, sademetsää, kuivaa aroa, jokilaaksoja, massiivisia järviä.


Dunedinista ajoimme halki eteläsaaren Te Anaun kaupunkiin, josta päätimme tehdä päivämatkan Milford Soundiin. Fiordland(joksi aluetta siis kutsutaan), koostuu nimensä mukaisesti jääkauden aikana syntyneistä vuonoista, joita jostain syystä kutsutaan soundeiksi eikä fiordeiksi. Te Anau on Fiordlandin kaiketi suurin kaupunki ja toimii turistien logistiikkakeskuksena, pääasiassa Milford Soundiin sekä trekkaajien suosimalle Milford Trackille(ad 50-60 km, trekki täytyy varata hyvissä ajoin(viikko++) etukäteen ja kulkusuunta on aina vain toiseen suuntaan).
Viimeistään Te Anaussa totesimme, että lämmintä vaatetta oli hieman liian vähän mukana, kylmä etelätuuli puhalsi järven yli hyytävästi eikä hirveästi tehnyt mieli kikkailla ulkosalla. Tekninen välikerrasto, pitkät housut ja huppari sekä ohut takki, olisinpa ottanut fleecepaidan mukaan.

Hummeri tarttui mukaan vuonon suulta

Milford Sound on varmasti tunnetuin ja helpoimmin tavoitettavissa oleva vuono ja valitsimme sen paljolti edullisemman hinnan vuoksi(risteily milford soundilla 48 $ vs doubtful sound 250 $). Eri laivafirmoja riittää, joten kävelimme valtion omistamaan i-Site -keskukseen, jonka kautta voi varata mm. risteilyjä miltä tahansa firmalta ilman välityspalkkiota. Näistä keskuksista voi varata käytännössä mitä vain(majoitus, lauttamatkat, bussimatkat yms.), mistä tahansa päin Uutta Seelantia milleä päivälle tahansa. Henkilökunta on avuliasta ja antaa myös rehellisiä mielipiteitä, jos niitä haluaa. Esim. Milford Soundin risteily on kuulemma "...for old people", kun asiaa tiedustelimme.
No halusimme kuitenkin nähdä vuonon ja risteily sopi budjettiin. Aamulla noin kuuden aikaan lähdimme ajamaan kohti Milfordia ja matka sinne oli taattua Uuden Seelannin laatua auringon nousulla höystettynä. Laivayhtiö(Go Orange) tarjosi meille ilmaiset aamupalat ja reilu 2 tunnin risteilyn aikana saimme myös kuulla vuonon synnystä, sen luonnosta ja mm. hylkeiden sukellusrefleksistä. Ihmisiä oli mukana hallittava määrä, ettei käynyt ahdistamaan kuten esim. Halong Baylla. Lisäksi sää suosi auringolla, sillä Milfordissa sataa vuodessa noin 6,8 m vettä 200 päivän aikana vrt. esim. Amazonin sademetsä, jossa sataa 1,5 - 3 metriä vuodessa. Ei siis ihme, että Milfordissa kasvaa sademetsää(vaikkei olekaan tropiikki).
Takaisin Te Anauhun mentäessä pysähdyimme vielä huiputtamassa Key Summit -nimisen huipun(3 h ja noin 500 m korkeussuunnassa), josta yllättäen löysimme lappilaista suomaisemaa. Ihme paikka! Samalla reissulla tuli käytyä tähän mennessä korkeimmalla sijainneessa yleisessä käymälässä ( ad 912 m merenpinnasta). Tuulista oli.

Vuonolta

Putous on 151 m korkea (Niagaran putoukset: 51m, Näsinneulan tornikorkeus: 124 m)

Key Summitilta, taustalla näkyy suojärvi

Lakkoja ei näkynyt

Autolla etelään: Christchurch - Lake Tekapo - Dunedin

Blogistelu muuttuu huonojen nettiyhteyksien vuoksi(wifi-yhteydet ovat harvassa ja maksullisia) ja tekstit(ainakin omat) ovat kokoelmia eri päivinä kirjotetuista hajatelmista, joten tarinankerronnassa seuraa epäloogisuuksia, hyppäyksiä ja tajunnanvirtaa.

Uuden Seelannin liikenne on näin vajaan viikon tuntuman perusteella helppo ottaa haltuun, joten auton vuokraaminen vaikuttaa edelleen järkevimmältä ratkaisulta liikkua maassa. Tiet ovat paikoin melko kapeita ja jyrkän mutkaisia, joten suuren asuntoauton kanssa voi kuitenkin olla hidasta navigoida paikasta toiseen. Nopeusrajoitukset ovat useimmiten tilanteeseen nähden aivan poskettoman suuret, sillä lähes aina taajaman ulkopuolella on satasen rajoitus, oli tie sitten suora tai ei. Taajama-alueella ajellaan 50-80 kph. Liikennettä valvovia silmiä ei ole tien päällä nähty. Vilkkaasti liikennöidyillä pääväylillä(ainakin eteläsaarella) on runsaasti ohituskaistoja(hitaat ajavat vasemmalla). Ohituskaistojen puuttuessa ei tarvitse kuitenkaan tyytyä ajamaan jonossa sillä pitkiä suoria on runsaasti ja erittäin harvoin vastaantulevaa liikennettä. Yhtä harvoin kohtaa samaan suuntaan menevää liikennettä, joten pointtina siis se, että ihmisiä on oikeasti tosi vähän eteläsaaren teillä! Toki sesonkiaika näkyy siinä, että liikennöivät autot ovat usein vuokrafirmojen logoilla varustettuja ja matkailuautoja.

Matka Tekapo-järven rannalle oli jo itsessään erittäin vaikuttava kokemus. Lammaslaitumia, joiden halki tie kiemurteli kohti lumihuippuisia vuoria. Välillä vehreää, välillä hyvin karua, vaihtelu tapahtui yllättävän nopeasti. Lisäksi tasaisin väliajoin reitillä tuli vastaan maantien varteen rakennettuja pikkukaupunkeja, joista löytyy baari, huoltoasema, kauppa ja joskus kirkko. Kaduilla pyörii maalaispoikien ja tyttöjen näköisiä jannuja nelivetoautoissa ja traktoreissa. Tulee mieleen jenkkileffoista tutut uneliaat maaseutukaupungit.

Järvelle päästyämme oli jo ilta(ad 300 km ajoa takana). Pitkästä aikaa majoitus kimppahuoneessa ja yhteiset tilat toivat mieleen partio/luokkaretket ja kerrossängyt tietysti myös intin. Mukavaa rentoa meininkiä kuitenkin hyvässä seurassa samanhenkisten ihmisten kanssa. Saa vaihtaa myös kokemuksia ja kysellä vinkkejä hyvistä kohteista. Aamulla luovutimme huoneen, kamat autoon ja läheistä vuorta huiputtamaan. Ehkei muuten oltaisi oltu niin kiireessä, mutta sesongin vuoksi majoituspaikkoja ei olisi ollut tässä taloudessa enää tarjolla seuraavaksi yöksi. Kuvat kertovat enemmän siitä, mitä vuorelta näkyi. Sen voi lisätä, että huipulla todellakin tuulee ja rajusti.

Tekapo-järven jälkeen maisema-ajelu sen kun jatkuu.

Offtopic:

Viini ja lampaanliha on halpaa! Paikalliset ja australialaiset viinit maksavat perusprismassa halvimmillaan 6 nzd ja 8 dollarilla(5.5€) saa jo laadukasta tavaraa. Lammasta(ja nautaa, possua ja kanaa) saa opiskelijaystävälliseen kilohintaan, joten aterioiden sisältö noudattaa paljolti tiettyä kaavaa. Onneksi Sanna osaa vaatia myös kasviksia, nekin paikallisesti kasvatettuja(avokadon sesonkiaika alkaa olla käsillä). Kasvisten hinta on kuitenkin suhteessa korkeampi kuin lihan ja paikoin jopa Suomen hintoja suurempi(vaikka ovat siis paikallista). Täällä marketeista puuttuu muuten lähes täysin suomalaiseen kauppaan kuuluva ”eines”-tiski. Ei sillä, että kaivattaisiin, ei vain ole ikinä tullut ajateltua, kuinka suuri menekki valmisruoilla on Suomessa. Toinen asia, mikä puuttuu uusseelantilaisista kaupoista, on kilometrin mittaiset candy king-käytävät. Elintasomaha ja nuoruusiän ylipainoisuus usealta täkäläiseltä löytyy, joten paheet tulevat siis jossain muussa muodossa. Esimerkiksi ravintola-annokset ovat jopa minulle massiivisen kokoisia. Ja ranskalaisia syödään paljon.

Seuraava etappi oli Dunedinin kaupunki etelässä(matkaa taas noin 300 km). Paikasta löytyy mm. yliopisto, suklaatehdas, olutpanimo ja eteläisen pallonpuoliskon jyrkin katu. Ns. ”must see”-paikka siis kyseessä. Yövyimme kaksi yötä vuonna 1907 rakennetussa yksityisessä sairaalassa, jossa oli suurimman osan päivästä kylmempi sisällä kuin ulkona. Emme olleet kuitenkaan tulleet(nähtävyyksistä huolimatta) tutustumaan itse kaupunkiin vaan bongaamaan elukoita, joita ei Suomessa todennäköisesti näe: albatrossi, merileijona ja pingviini. Ja uskokaa tai älkää(kuvamateriaalia on todisteena), päivän päätteeksi kaikista mainituista tehtiin havainnot luonnontilassa! Melkoinen tuuri kävi erittäin harvinaisen keltasilmäpingviinin kohdalla, joka sattui nousemaan merestä rannalle hetkeksi ennen kuin se säikähti meitä ja palasi aaltoihin. Merileijonat ja hylkeet eivät meistä sen sijaan juurikaan välittäneet vaan makoilivat laiskoina rannoilla auringossa.

 

Täältä matkamme suuntautuu reilu 350 km länteen, Fiordlandiin, jossa komeilee postikorteista tuttu Milford Sound, todennäköisesti ensimmäinen kunnon turistikohde tällä matkalla(löytyy Lonely planetin kannesta myös). Tässä vaiheessa olemme myös oppineet sen, että klo 15 ja 17 välillä eli siis lounasajan jälkeen mutta ennen päivällistä on erittäin vaikeaa löytää pienemmistä paikoista syötävää. Lounasta ja päivällistä nimittäin tarjoillaan eri ravintoloissa (bistro vs. dining restaurant). 

Laskeutuminen Uuteen Seelantiin

Balilta kesti reilu 3 tuntia päästä Singaporeen, 4 tunnin odotus kentällä ja yötä vasten 9 tunnin lento Christchurchiin. Tällä kertaa varasimme Singaporen kentällä majoituksen etukäteen Thomas's Hotelista aivan kaupungin keskustasta. Viimeistään tässä vaiheessa sai heittää hyvästit Aasian opiskelijaystävällisille hinnoille (hostelliyöt tästälähin 25-30 dollaria eli vajaa 20€ per naama ja muutenkin hintataso hyvin suomalaista). Perillä Seelannissa odotti melkoinen kulttuurisokki, sillä tunnelma oli vähän kuin olisi tullut takaisin Suomeen. Viileä kesätuuli, siistiä ja ei yhtään kaupustelijaa. Ihmisiä ei juuri missään.

Bussi keskustaan löytyi helposti ja asuntokin pienen kävelymatkan päässä. Christchurch on kuuluisa siitä, että muutama vuosi sitten maa järisi Uudessa Seelannissa, jolloin kaupungin keskusta tuhoutui suurelta osin ja loppu vaurioitui käyttökelvottomaksi. Parin vuoden uudisrakentamisen jälkeen kaupungissa näkyy edelleen runsaasti suljettuja kiinteistöjä ja tieosuuksia mutta tunnelma on kuitenkin positiivinen. Keskustaan on pystytetty väliaikainen "parakkiostari" (RE-START nimeltään, oikeasti) ja teräslaatikoissa on kaikkea kunnallisista palveluista kaupalliseen hörhötykseen. Ja ihmiset ovat erittäin mukavia! 

Hostellimme oli myös kärsinyt maanjäristyksestä. Kun saavuimme rinkkoinemme mestoille, omistaja (joka muuten on työskennellyt mm. Levin lomakeskuksessa) kertoi, että paikka oli ollut auki vasta 6 päivää lähes 3 vuoden kiinniolon jälkeen. Remonttia jatkettiin edelleen, onneksi huoneemme ja yhteiset tilat olivat hyvässä kunnossa. Tilava ja hyvin varusteltu keittiö oli myös asukkaiden käytössä ja pääsimmekin/jouduimme pitkästä aikaa laittamaan omat mätöt ulkona syömisen sijaan.

Ensimmäisenä päivänä kävimme katsastamassa kaupungin puutarhan, joka oli erittäin vaikuttava kokemus(Sanna vanhana viherpeukalona oli aivan pähkinöinä). Paikka tuntui lähes omalta takapihalta, koska juuri missään ei kielletty ihmistä tekemästä asioita. Sai koskea, kävellä ja haistella!

Alusta asti suunnittelimme vuokraavamme ajoneuvon Uuden Seelannin tutkimista varten. Niin tekevät monet muutkin ja etenkin matkailuautojen puolella sold out oli hyvin yleistä kun tutkimme liikkeiden nettisivuja. Päädyimme kuitenkin ottamaan tavallisen henkilöauton, koska keskustelupalstoilla monilla oli mielipide siitä, että matkailuauto tulee kalliimmaksi vaihtoehdoksi ja Uuden Seelannin lakipykälät ovat rajoittaneet huomattavasti vapaata leiriytymistä. 2007 vuoden Ford Focus 2 litran koneella lähti sitten paikallisesta liikkeestä(Apex) matkaan 22 vuorokaudeksi ja yhteensä täyden vakuutuksen kanssa hinnaksi tulee noin 1300 Uuden Seelannin dollaria(vajaa 800 euroissa). Polttoaine näyttää maksavan 2,27 NZdollaria litralta. Niin ja auton väri on siis punainen.

Koeajon suoritimme tänään(12.1.2014) Akaroan kaupungissa noin 80 km Christchurchista länteen Banksin niemessä(peninsula). Tuukan on määrä saapua huomenna, jolloin lähdemme jatkamaan matkaa, näillä näkymin Lake Tekapoon. Auto tuntui hyvältä, 2 kuukauden tauko ajamisessa ei ole ehtinyt ruostuttaa kuljettajaa ja yllättävän nopeasti sopeutuu ajamaan väärällä puolella katua, ratin ollessa väärällä puolella ja vielä väärällä kädellä vaihtamaan vaihteita. Matka Akaroaan oli paikoin hyvinkin mutkaista serpentiinitietä, sillä meidän täytyi ylittää pieni(ad 500 m merenpinnasta) vuorijono, päästäksemme kyseiseen satamakaupunkiin. Matkaa hidasti myös useat pysähdykset, sillä näköalat olivat ajoittain niin mahtavat, ettei ajamisesta yksinkertaisesti tullut mitään. Akaroa itsessään on hyvin pieni kaupunki, jonka vetonaulana toimii viihtyisä rantakatu, jota reunustavat 1800-luvun vanhat rakennukset. Yhdeksi iltapäiväksi riitti mukavasti aurinkoa ja nähtävää!

Tällasta...

Uusi vuosi ja uudet kujeet

Joulu ja uusi vuosi on takana ja reissu jatkuu. Bloggaamisen sijaan keskityimme pyhien aikaan lähinnä rentoutumiseen ja rantaelämään(taas). Tuukkakin hukattiin tässä välillä ja tällä hetkellä olemme kaksin Uudessa Seelannissa kuumeisesti suunnittelemassa tulevaa vajaan kuukauden reittiä.(... ja Tuukkakin liittyy seuraan muutaman päivän kuluttua)

Gunung Agungin eeppisimmän kiipeilyreissun jälkeen jätimme Padangbain taakse ja suuntasimme Ubudiin. Välihuomautuksena, jos joku on menossa samoille suunnille, kannattaa pysähtyä Padangbaihin muutamaksi päiväksi: majoitus/ravintolatarjonta on hyvä, ei läheskään liikaa turisteja ja kävelymatkan päässä on muutama kiva ranta (vaikka hävitinkin snorklatessa snorkkelin aaltoihin). Tunnelmaltaan mukava pikkukylä, jota laivaliikenne piristää(lautta kulki täältä Lombokille yötä päivää)

Ubudissa vietimme muutaman päivän ajellen mopoilla ympyrää ja haisteltiin tunnelmia. Kaupunki on Balin kulttuurin ja taiteen keskuksia, taidekauppoja ja näyttelyitä oli vieri vieressä. Turisteille paikka on kuulemma tuttu kirjasta Eat, Pray Love(mainospalkkiot tilillä). Vaikka taide ja turistimassat eivät ole niin lähellä sydäntä, paikassa oli kuitenkin viehätystä kolmeksi päiväksi. Yhtenä päivänä satuimme sopivasti paikalle seuraamaan kaupungin halki matkannutta kulkuetta, jossa rytmiorkesteri tahditti koreasti pukeutuneen joukon marssia ilmeisesti jollekin temppelille. Suurenmoisuutta seurasi edelleen, kun kulkueen jälkipäässä seurasi 1.5xihmisen kokoisia jumalhahmoja kantolavereilla. Yritimme paikallisilta selvittää tapahtuman luonnetta ja epämääräisen selityksen jälkeen homma ilmeisesti liittyi jotenkin uuteen vuoteen.

Lähdimme Ubudista 30. päivä uutta vuotta viettämään legendaariselle Balin Kuta-beachille. Ennakko-odotukset voi lukea Tuukan blogista sanoeitalvelle.blogspot.com. Paikka on australialaisille vähän sama kuin Tukholma tai Tallinna suomalaisille höystettynä kunnon rantakohteella (lento kuulemma maksaa ad 100 dollaria). Myös paikalliset suosivat Kutaa lomakohteena paetessaan esim. Jakartan hälinää. Ensivaikutelman ryssimme itse, sillä emme olleet varanneet hotellia etukäteen ja hyvän paikan löytäminen oli työn (ja tuskan) alla. Onneksemme löysimme hyvältä paikalta suht edullisen huoneen peruutuspaikkana! Aattopäivän tuuria varmaankin. Uusi vuosi oli menoa ja meininkiä täynnä, josta jaksoimme nauttia tosin vain maltillisesti. Sade esti suurimmat ilotulitukset ja rantapippalot. Sade jatkui uuden vuoden ensimmäisinäkin päivinä ja kävimmekin paikallisessa leffateatterissa katsomassa uusimman Hobitin dagen efter -masennuksen lievittämiseksi. Tarjolla oli nahkaiset löhötuolit(recliner chair-mallia) sekä lämmin viltti leffan aikana, kahviakin sai tilata toimitettuna. 2.1.2014 paikallisilla jatkuivat työt kotikaupungeissa, joten Kuta tyhjeni hyvää vauhtia. Sää muuttui myös aurinkoiseksi ja päätimme nyt vihdoin kokeilla surffaamista, koska ranta oli hyvä aloittelijoille(uimisen suhteen kannattaa hakeutua muualle, koska vesi on roskaista ja aloittelevat surffarit tulevat niskaan). 

Rauhallista paratiisia, kauniita maisemia ja paikallista kulttuuria ei Balin Kutalta voi toivoa(vertailukohtana muut näkemämme paikat). Paikalliset ovat sopeutuneet täysin vallitsevaan turistikulttuuriin. Tästä huolimatta huomasin kuitenkin nauttivani Kutalla olostani, enimmäkseen siksi, että se oli vaihtelua kaikelle jo koetulle. Paikka on hyvin eloisa ja meininki hyvä, etenkin rannalla!(jos pitää surffaamisesta). Parhaat mätöt syötiin kreikkalaisessa ravintolassa, jossa vierailtiinkin usein. 

Viimeisin kohde Indonesiassa oli Seminyakin kaupunki Kutalta noin 5-10 km pohjoiseen. Käytännössä Kutalla nähty rantakaista jatkuu molempiin suuntiin useita kilometrejä ja rannan yhteyteen on enemmän tai vähemmän saumattomasti kasvanut yhteen eri nimisiä "kaupunkeja", joten paikan vaihdos ei juuri kaupungin vaihtamiselta tuntunut. Tästä huolimatta asunnon hankinta meni taas kerran(ja toivottavasti viimeisen kerran) keturalleen ja hikoiltiin rinkkojen kanssa aikamme, kunnes lopulta päädyttiin ensimmäiseksi katsomaamme paikkaan(aluksi olimme sitä mieltä, että se on liian kallis) Seminyakissa Sanna kierteli paikallisia liikkeitä(ja niitä riittää!), käytiin Batu Bolongin rannalla pohjoisessa ensin vain kävelemässä ja seuraavana päivänä vetämässä viimeiset surffipyörimiset, ainakin hetkeen. 8.1.2013 aamulla pakattiin varusteet ja suunnattiin lentokentälle.