Gunung Agung

Viitisen päivää laiskottelua Gili-saarilla teki tehtävänsä ja vähitellen mielessä alkoi kyteä halu siirtyä suuremmalle mantereelle näkemään ja kokemaan uutta. Kokemus Gileistä? Rentouttava, rauhallinen ja luonnonkaunis paikka (Gili Air), joskin turistisoitunut. Ei kuitenkaan massaturismin pilaama (uutta bungalowia tosin nousee rantaviivaan jatkuvalla syötöllä joten nähtäväksi jää miten kauan tilanne pysyy tällaisena). Suomalaisiakin tavattiin ja ilmeisesti paikan ovat löytäneet useammatkin maanmiehemme huivikauppiaan selvällä suomen kielellä ilmoittamasta mainoslauseesta päätellen: "nyt on halpaa". Parasta oli vesi: ikinä en ole missään nähnyt yhtä turkoosia ja kirkkaana kimmeltelevää merta. Ja se vedenalainen maailma...

Otimme uuden suunnan Balilta. Speedboat kuljetti meidät ensiksi pikkuiseen Padang Bain satamakaupunkiin, josta otettiin huone kolmelle. Poikia alkoi selkeästi kuumottelemaan horisontissa siintävä hindujen pyhä tulivuori Gunung Agun ja sen 3031 metrin korkeuteen kohoava kraateri. Kiivetään ylös! Aluksi hirvitti, muistot eivät olleet vielä täysin päässeet kultaamaan edellistä vuorireissuani Mt Kenyalle tasan neljä vuotta sitten. Lohdutin itseäni sillä että nyt saisi pysähtyä jo kaksi kilometriä alempana. Eihän siinä sitten muu auttanut: buukattiin opas ja kyyti vuorelle trekkaus-reitin alkupisteeseen, hintaa kertyi näistä 400 000 rupiaa per naama (noin 30 e). Olisinhan voinut jäädä odottelemaan Padang Baihin mutta... hitto vie, ei kai nyt sentään, nokka kohti uutta seikkailua!

Vielä hymyilyttää - nousu edessä

Niinpä otettiin lähtöpäivänä reilu tunti unta palloon, tankattiin etukäteen tilaamaamme pitsaa ja auto kohti vuoren juurta starttasi tasan puolelta öin. Tarkoitus oli trekata koko yö ja ehtiä auringonnousuksi huipulle. Tässä kohtaa vähän pelotti ja harmitti, oli väsy ja vatsassa kiersi. Torkahdin pariin otteeseen tunnin kestäneen automatkan aikana ja heräsin lopulta ikkunoista puhaltavaan viileään ilmaan. Oltiin noustu lähes puolentoista kilometrin korkeuteen. Kun sitten noustiin autosta ulos, odotti meitä henkeä salpaava näky. Mikä tähtitaivas! Korkeus ja lähes puuttuva valosaaste aiheuttivat sen, että linnunrata paistoi selkeänä utuisena nauhana yläpuolellamme ja tervehti meitä useine tähdenlentoineen. En ollut koskaan aiemmin nähnyt vastaavaa tähtitaivasta! Heti alkoi mieliala kohota. Trekkaus alkoi noin klo 02 yöllä, mukaan lähti opas vaimoineen sekä jenkkiläinen (yllättävän mukava) pariskunta.

Varsin pian kävi selväksi ettei kyse ollut mistään kovin helposta sunnuntaitrekkauksesta. Alusta asti puuduttavaa ylämäkeä ja useissa kohdissa sai ponnistella käsillä auttamalla. Kylmyys vaihtui selkähikeen. Juuri kun teki mieli alkaa hiljaa jupista että mihin sitä oli taas tullut itsensä laitettua, pyähdyttiin lepäämään ja ihailemaan alapuolista maisemaa. Se oli upea. Vesiryyppyjen jälkeen kaikki sammuttivat otsalamppunsa ja sitten oltiin ihan hiljaa. Alapuolella näkyivät Denpasarin valot jalokivimerenä, yläpuolella tähdet toisena mokomana.

Palkintomaisema sarastaa

Reilu kolme tuntia hikistä nousua ja taivaanrantaan hiipi ensimmäiset merkit sarastavasta päivästä. Äkkiä ylös, aurinko ei odota! Viimeinen tunti oli jo kyllä ihan kiipeämistä. Nelinkontin mentiin, alas ei uskaltanut katsoa eikä kyllä oikein sivuille tai ylöskään. En tiedä kuinka suuri osuus pelolla oli tihentyneeseen sykkeeseeni. Viimeiset askelmat ja melkein oksetti väsymyksestä. Siellä se aurinko teki nousua, taivaanranta oli värjäytynyt kultaiseksi. Vasemmalla jyrkkä pudotus kraateriin ja aivan sen reunalle rakennettu pieni hindu-alttari, oikealla rinne, jota oltiin noustu ja edessä aurinko ja Lombokin Rinjani-tulivuoren horisontttiin piirtyvä huippu.

Hetki lepoa ennen laskua

Olo oli jotenkin epätodellinen. Aamupalaksi nautimme teetä ja instant-nuudeleita. Vähitellen maisema sitten valkeni päiväksi ja hyvin nopeasti alkoi aurinko lämmittää korkeallakin. Edessä olisi vielä laskeutuminen.

Se oli kyllä jo lähes liikaa. Ensimmäinen tunti oli niin jyrkkää ettei paljoa uskaltanut jännitykseltä puhua. Etureidet ja polvet olivat kovilla. Jossain puolimatkassa alaspäin olo oli niin väsynyt ja jalat turrat että teki mieli itkeä. Vähän siinä Mikolle jo vikisinkin väsyäni kunnes sitten päätin, että otetaan suomalainen perkele mukaan. Hiljaisen kiroilun voimalla jotenkin jaksoin sitten pakottavista jaloistani huolimatta alas asti. Pojatkin olivat aika väsyneitä ja jenkkimieheltä meinasi puhti loppua. Oppaamme oli kyllä kunnon guru, siinä se talsi edestakaisin meitä auttaen painavat kantamukset selässä ja hyräili hyväntuulisesti. Hän kertoi käyvänsä vilkkaimpana sesonkina vuorella lähes päivittäin ja sen kyllä näki...

Pahin osuus - laskeutuminen

Loppu hyvin kaikki hyvin. Vuorireissusta on nyt aikaa pari päivää ja olemme siirtyneet sisämaahan Ubudiin. Reidet kyllä muistavat mitä tuli tehtyä. Jokainen porras alaspäin on tuskaa.

Jeejee, takasin yksinä kappaleina!

Lähtisinkö uudestaan? No voi olla, ettei ainakaan ihan heti. Odotetaan taas hetki sitä aika-kultaamaa. Joka tapauksessa taas yksi seikkalu rikkaampana ja kaksi valloitettua vuorta plakkarissa! Nyt voi tyytyväisenä taas mässäillä balilaisia herkkuja muutaman päivän..:)

Rentoutumista ja parantelua Lombokissa

Kuta Beach

Jouluaattoaamu Gili Airin saarella: Heräämme kukon lauluun hieman sarastuksen jälkeen (se mölöpää tuntuu kiekuvan ihan terassillamme). Väsymys vie vielä voiton joten uni tulee onneksi uudestaan parin tunnin ajaksi. On kuuma. Kurkku ei ole onneksi ihan niin kipeä kuin eilen illalla. Avaan terassin oven ja kukkien tuoksu tulvahtaa nenääni. Moikkaan remonttipoikia, jotka ovat aloittaneet nakuttelunsa vastapäätä vielä kun me vedeltiin sikeitä. Aamupalaksi tuoretta ananasta, vesimelonia, teetä ja paahtoleipää. Radiossa kuuluu soivan christmas carol. Muuten joulu ei kyllä anna itsestään merkkejä. Niin, ensimmäinen joulu pois Suomesta, pois kotoa koskaan. Vähän on haikeakin fiilis kun ajattelen (todennäköisesti tälläkin hetkellä) keittiön leivinuunissa paistuvan kinkun tuoksua, joka aina tulvahtaa nenään kun kömpii aattoaamuna kotikodossa omasta sängystä alakertaan.

Käytiin kävelyllä sademetsässä Senarussa

Mites tänne tultiin? Hetki on kulunut edellisestä blogipäivityksestä. Niinkuin Mikko viimeksi kirjoitti, matkaähky uhkasi meitä maanvaihdon yhteydessä. Jakartan smog oli vikaniitti, joten maksettiin vähän ylimääräistä, jotta päästiin nopeasti vaihtamaan maisemaa sinne missä ajateltiin ajan kulkevan hitaammin. Onnistuttiin. Viime viikot ollaankin keskitytty täydelliseen lähöilyyn, mihin Indonesian Lombok antaa oikein hyvät mahdollisuudet. Viikonpävät on unohtuneet ja käymme sisäisen kellon tahtiin. Hienoa hiekkarantaa, turkoosia merivettä ja lempeää tuulta tulee vastaan vähän joka puolella (tähän mennessä joka puolella = Kuta-Senggigi-Senaru-Gili Islands). Kirja jos toinenkin on kulunut loppuun ja rusketusrajat hiipineet lantiolle. Mainittakoon myös, että matkaseurueemme sai noin viikko sitten lisävahvistuksen Tuukasta, josta otettiin koppi Kutalla. Loppureissu taitetaankin porukalla, joka kasvaa entisestään tammikuussa.

Varjopuolena on ollut sitten sairastelu. Vajaa viikko Lombokissa ja mahasuolikanavani suuttui. Kolmisen päiväähän siinä meni tee- ja hedelmädieetillä kun ruuansulatuskanava pyrki eroon kaikesta ylimääräisestä molempien ulostuloreittien kautta ja tätä seurasi vielä parin lisäpäivän kestänyt täydellinen ruokahalun menetys ja voimattomuus. Nyt muutama päivä sitten kun ruoka alkoi maistua entiseen tapaan kipeytyi sitten kurkku ja nyt odotellaankin mihin suuntaan sen kanssa ollaan menossa. Mikko on myös ollut flunssainen. Toistaiseksi ollaan kuitenkin pärjätty ilman paikallisten kollegoiden apua.

Gilit-saaret näkyy horisontissa

Joulun päätimme siis viettää Gilin saarilla, jotka ovat kolme pikku pränttiä (Air, Meno ja Trawangan) Lombokin pohjois-puolella. Valitsimme näistä Air-saaren. Saarilla ei ole moottoroitua liikennettä, joten matka täytyy taittaa minihevosten vetämillä kärryillä tai polkupyörällä. Toki etäisyydet eivät ole pitkiä ja saaren kiertämiseen jalan kului noin 1,5 tuntia. Sadekausi tekee sen että vettä saadaan enemmän tai vähemmän joka päivä mutta onneksi lämpöä riittää ja ehkä pilvet pelastivat Mikon selän palorakkuloilta vaikka kunnon punan äkäinen arurinko nostatti pilviverhon takaakin. Paikan juttu on koralliriutat, jotka tosin ottivat nokkiinsa parikymmentä vuotta sitten El Ninon seurauksena mutta ovat jo hieman toipumassa. Kolme päivää on kulunut vedenalaista maailmaa snorkkelin läpi tiiraillen ja kyllä siinä riittää katseltavaa jo pelkästään ihmeellisen värisissä ja muotoisissa koralleissa puhumattakaan kaikista erikoisista kaloista. Kerran onnistuin näkemään merikilpikonnan ja Mikko ja Tuukka spottailivat niitä useampia. Turistit viihtyvät täälläkin, joten autenttista kulttuuria ei ehkä kannata tulla etsimään. Rentoutumiseen paikka sen sijaan sopii ja kulinaristille riittää valikoimaa - eilen syötiin meksikolaista.

Nähtiin sukulaisia ranta-kukkuloilla Kutalla

Niin, kyllä joulu tuntuu olevan aika kaukana kun on tottunut Suomen aattohämärään ja kynttilänvaloon aamupalapöydässäkin. Pystyisiköhän täällä jotenkin kuuntelemaan joulurauhan julistusta..? Se on kyllä joulurauha sitten vasta iltakuudelta paikallista aikaa. Lumihangessa kieriskelyn sijaan taidan kuitenkin mennä kastelemaan varpaani kädenlämpöiseen mereen ja samalla lähetän vähän ikävöivät rakkaat terveiset kaikille ihanille perheenjäsenilleni ja kavereilleni! (Mikko lähettää kanssa..:))

Aamuteetä

Rauhallista, kaunista jouluaattoa!

Tuntemuksia ensimmäisen kuukauden jälkeen

Enpä ole aiemmin tehnyt 4 kuukauden ulkomaanmatkaa. Ennen reissua ei juuri muuta ajatellut, kuin että pääsisi jo lähtemään, ei niinkään sitä, miltä matkalla olo tuntuisi.

Ensimmäisinä päivinä, kun kaikki oli uutta ja ihmeellistä, fiilisteli edelleen tulevaa. Päivien kuluessa ja etenkin matkustuspäivien kertyessä mieleen hiipi myös ensimmäinen häivähdys äidin soppakattiloista ja kotisohvasta. Etenkin silloin, kun saavut keskellä yötä vieraaseen kaupunkiin ilman karttaa ja käsitystä ja paikallisilla taksikuskeilla on selkeä näkemys siitä, mihin sinun pitäisi mennä, silloin väsynyt ja nälkäinen matkaaja ei välttämättä nauti matkustamisesta. Kotona olisi kaikki niin paljon helpompaa. Väsymys, nälkä ja vieras paikka. Niin ja tietysti vessahätä. Näillä asioilla ainakin oma mukavuusalueeni saadaan horjumaan. Ja 4 kuukautta tällaista vielä edessä… Huomasin kuitenkin nopeasti osaavani helpoilla tempuilla korjata nämä epäkohdat elämässäni, joten kaiken pitäisi olla kunnossa?

Aloitimme matkamme varsin rauhallisissa merkeissä. Hanoi ei ole järin iso kaupunki, jos haluaa sen pienenä pitää. Vanhan kaupungin ulkopuolelle ei välttämättä tarvitse lähteä, tosin kannattaa, koska esim. paikalliset rentoutuvat pääasiassa juuri vanhan kaupungin ulkopuolella. Emme pitäneet kaupungista lähdön kanssa mitään kiirettä ja tein enintään yhden asian per päivä. Sannan ilmaisi jossakin vaiheessa jo kyllästymisen merkkejä, joten lopulta siirryttiinkin Halong Bayn kautta etelän suuntaan. Junamatkasta Hoi Aniin onkin jo muutama sana tullut kerrottua.

Hoi Anissa vaihdoimme täysin vapaalle ja useampi päivä meni vain rannalla makoiluun. Mukavan kiireetöntä aikaa, tätä kyllä jaksaisi vaikka kuinka kauan. Tai siltä se tuntui. Tässä vaiheessa lomailua oli kestänyt jo reilun viikon ja ahkeran opiskelijan mieli alkoi täyttyä ajatuksista… ”Täytyy tehdä jotakin! Makoilulla vain tuhlaan kallista aikaa, jonka joku muu varmasti käyttäisi paremmin kuin minä. Kuinka voisin käyttää aikani TEHOKKAAMMIN!”

Hoi Anista päätimme lentää suoraan Ho Chi Minhiin säästääksemme aikaa. Ho Chissa huomasimme joutuvamme odottelemaan lentoa Indonesiaan vielä kaksi viikkoa, joten päätimme heittää ylimääräisen kiepin Kambodzan kautta. Bussilla-veneellä-bussilla-veneellä(rajan yli)-bussilla-tuktukilla(Angkorin temppelit)-bussillla-bussilla(rajan yli takaisin Vietnamiin)-taksilla lentoasemalle… HUHHUH! Siem Reapissa olimme 2 kokonaista päivää, joka oli pisin aika kahden viikon aikana missään. Heräsimme aikaisin aamulla aamubusseihin, jotta päivällä olisi vielä aikaa tehdä jotain muuta seuraavassa paikassa. TEHOKASTA.

Mutta miksi edelleenkään ei tunnu hyvältä!? Olimme nähneet paljon, vastalahjaksi saimme päivittäisen väsymyksen ja ärtymyksen. Ikävimmillään olen purkanut ärtymyksen mahtavaan matkakumppaniini ilman erityistä syytä ja se miksi on lähtenyt pois Suomesta(vieras kulttuuri), on tuntunut ajoittain jopa taakalta. Kaikki näkemisen arvoinen on ehkä nähty mutta samassa suhteessa on ketuttanut  entistä enemmän. Pahimmillaan huono olo kiteytyy ajatuksiin: ”En ole tyytyväinen reissuuni enkä omiin valintoihini ja jotain olisi pitänyt tehdä toisin…”

Ennen reissua sanoin: ”Priorisoi: ensin hoida vessahätä, sitten nälkä ja sitten väsymys. Näin nautit matkasta täysin rinnoin!”. Ohjetta noudattamalla olen saanut kuitenkin raavittua näinkin paljon valittamisen aihetta mainitsematta yhtäkään kaupustelijaa ja ukottajaa. Hieman yllättäen olenkin kokenut suurinta ahdistusta/ketutusta/harmitusta siitä, kuinka huonosti osaan hallita rajallisen ajan käyttöä suhteessa näkemisen arvoiseen (vaikka aikaa on siis enemmän kuin ikinä!!). Toisin sanoen koen kaikkein vaikeimmaksi asiaksi LOMASTRESSIN, jonka olemassaoloa olin viimeiseen asti yrittänyt kieltää. Lomastressi ulottuu myös menneeseen, kun pyrkii jatkuvasti optimoimaan toimintaansa peilaten jo tapahtuneeseen, etsii virheitä omasta käyttäytymisestään ja päätyy tuskastelemaan aiempia valintoja kuten, ”… ei olisi pitänyt mennä Kambodzaan, koska reissu oli rankka”. Kultaisen keskitien löytäminen aikataulujen hallinnassa sekä tehokkuusajattelun kurissa pitämisessä on ollut vaikeampaa nyt kuin koskaan ennen.

No onneksi mennyttä ei voi enää muuttaa(vaikka tyhmyyksissään haluaisikin), sillä en oikeasti kadu mitään! Menneistä voi vain oppia, ettei jatkossa tee peräkkäisinä päivinä 7 tunnin bussimatkoja, koska fakta on, että se on rankkaa. En silti sitäkään kadu, koska kokemuksena ehdottomasti kertomisen arvoinen, ainakin näin jälkikäteen ajateltuna :). Tulevaisuuskin tapahtuu lopulta omista toimistani huolimatta ja jos jatkan tälläkin tavalla olemista, reissu tulee onnistumaan erinomaisen hyvin ja kalajuttuja tulee riittämään vuosiksi, vaikka kokisinkin lomastressiä.

Ja lisäksi, kun kaikki ahdistus ja hatutus mahtuu yhteen sivuun(ja on sinällään hyvin viatonta) ja prosentti kaikesta siitä hienosta, mitä olemme nähneet, seisoo aiemmissa teksteissä, voin olla tyytyväinen ja todeta tehneeni parhaan ratkaisun lähtiessäni matkaan! Kirjoitushetkellä olemme ottaneet uuden suunnan Indonesian Lombok-saarelta, Kuta-rannalta, jossa aika on taas mukavasti hidastumaan päin. Joulun odotusta ei juuri tropiikissa ole, Sanna ajoittain tosin laulaa jo joululauluja, että ehkä joulufiilikseenkin vielä päästään. Älkää siellä kotona kehittäkö joulustressiä ja äksyilkö toisillenne turhista!

Ja tunnustus äidille: ajoin Can Thon suurkaupungissa ensimmäistä kertaa skootterilla, liikenne oli aasialaiseen tapaan hallittua kaaosta. Onneksi täällä Lombokilla on paljon rauhallisempaa :). Kypärä on ja järki päässä! 

Matkalla Mekongin suistoalueella

Keikka Kambodzassa

Angkorin temppelit ovat jäänne Kambodzan hallitsijoilta 700–1500-luvuilta. Tuolloin khmeeri-kuninkaat hallitsivat yhtä aikansa loistokkaimmista valtakunnista, jonka ytimessä Angkor(wikikäännös ”Capital City”) oli. Angkorin väkiluvun arvellaan olleen noin miljoona ihmistä samalla kun Lontoossa asukkaita oli 50 000.(esitteen mukaan) Kuningaskunta hiipui vähitellen ja ennen ranskalaisten tuloa hallintoa piti historiallisesti ilmeisen nimettömät kunkut, jotka vaihtuivat tiuhaan. Temppelialueella on useita kohteita ja paikka yltää helposti maailman perintökohteisiin. Postikorteista tuttuja kohteita Angkorin temppelialueella on Angkor Wat, Angkor Thom sekä Ta Prom. Yhteensä erilaisia temppeleitä/jäänteitä on alueella yli 1000, joten nähtävää temppelihiirille riittää.

Herätys oli klo 4:30. Hotellimme oli järjestänyt aamupalan valmiiksi(vaikka virallisesti aamiaista saa klo 7.00) ja kuskin. Kambodzan paikallinen taksiväline on joko motobike tai remork=paikallinen tuk tuk(moottoripyörä, jossa ”peräkärry”). Lähdimme ajamaan kohti temppelialuetta klo 5.00 tavoitteena päästä perille ennen auringonnousua. Matkaa keskustasta on noin 10 km. Kovinkaan suurena yllätyksenä ei tullut se, että muutama muukin matkustamiseen fiksoitunut länsimaalainen oli tulossa samaa auringonnousua katsomaan Angkor Watiin. Angkor Wat on ollut aikoinaan pyhistä pyhin, hindujumalten asuinpaikka(vrt. olympos-vuori). Alue koostuu nelikulmaisesta puutarhasta, jota ympäröi muuri ja leveä vallihauta. Kaksi siltaa johdattaa alueelle. Keskellä puutarhaa seisoo massiivinen temppelirakennus suippoine torneineen. Auringonnousun aikaan taivaan vaihtaessa väriä yön mustasta aamuruskoon ja vaaleansiniseen ennen ensimmäisiä auringonsäteitä sai paikan tuntumaan maagiselta. Kokonaisuutena Angkor Wat on ehdottomasti näkemisen arvoinen vaikkakin itse temppelissä olikin entisöinnin vuoksi rajoitettu kulkuoikeus, runsaasti turisteja ja sinänsä melko vähän nähtävää. Mielenkiintoista on se, että Angkor wat on opaskirjojen mukaan ollut jatkuvassa käytössä aina tähän päivään asti.

Aamupala syötiin tuk tukissa. Seuraavaksi suuntasimme Angkor Thomiin. Tällä paikalla sijaitsi siis viimeisin Angkorin pääkaupunki. Kaupungin muurit kohosivat korkeina ja muurin ulkopuolelle oli vielä kaivettu vesitäytteinen vallihauta. Pääportit avautuivat pohjoiseen, itään, etelään ja länteen. Sisäpuolella näimme enemmän tai vähemmän rapistuneita kivirakennelmia, osa oli ollut temppeleitä, osa jäänteitä hallinto- ja palatsirakennuksista. Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään kivikaupunki sillä laajat metsäalueet peittävät muurien sisäpuolia, kun puiset asuinrakennuksen ovat jo kauan aikaa sitten lahonneet. Kaupungin keskellä sijaitsee ”Kasvojen” temppeli, Bayon. Huomattavasti vähemmän säilynyt laitos. Jatkuva entisöintityö oli täälläkin meneillään, jotta jotain nähtävää tulevillekin sukupolville riittää. Temppelin sisällä päästiin mahtavaan sokkelokikkailuun fiilistelemään kiviä, hävitimme matkalla toisemmekin.

Valitettavasti kiviä ei jaksa määräänsä enempää katsella ja Ta Promin (Tomb Raideria kuvattu täällä) rauniotemppeli mentiin nopealla tahdilla läpi. Komeasti siellä kuitenkin puut olivat valloittaneet ihmisen tekemät rakennelmat.

Hieman hämmentävästi nuorin postikorttimyyjä oli ad 4 v tyttö, joka osasi sujuvasti englanniksi antaa vielä hyvän hinnan korteistaan.

Siem Reapin kaupungin keskustassa on paljolti vain guest houseja ja ravinteleita, joten itse kaupungissa emme juuri ruokailua kummempaa jaksettu tehdä. Päätimme temppelipäivää seuraavana päivänä käydä katsomassa maamiinamuseota, jonka on perustanut Siem Reapiin kuuluisaksi tullut entinen lapsisotilas Akira(saanut kansainvälistäkin tunnustusta, google löytää). Kaupunkikuvassa on kyllä näkynyt raajattomia ihmisiä, mutta silti hieman yllätti tieto, että 1:250 kambodzalaista on loukkaantunut maamiinojen tai muiden räjähteiden vuoksi.(museon tietoja) Edelleenkin miinanraivaus jatkuu ja loukkaantumisia tulee. Miinat ovat päätyneet maahan suurimmaksi osaksi Vietnam + Kambodzan hallitus vs. Punaisten Khmerit Pol Potin hallintokauden jälkeen mutta myös Vietnamin sodan laajennuttua Kambodzan puolelle mm. Yhdysvallat pommitti vuosia Pohjoisen armeijan huoltolinjoja tällä maaperällä. Museossa muuten käsiteltiin lähinnä erilaisia miinoja ja miinanraivausta eikä se herättänyt sen suurempaa elämystä mutta lipputulot menevät avustuksena museon toiminnalle. Ovat perustaneet jopa koulun räjähteiden vammauttamille nuorille, joista osa ilmeisesti on jo päässyt yliopistotasolle asti.

Siem Reapissa vietettiin yhteensä 2 kokonaista päivää ja tavoite nähdä Ankorin temppelit tuli täytetyksi, joten päätimme lähteä Phnom Penhin suuntaan. Bussi oli käytännössä järkevin vaihtoehto jolle tuli hintaa tuplat mitä maksettiin toiseen suuntaan ilman merkittävää luksuksellisuutta(n.12 USD, dollari on muuten käypä valuutta maassa eikä jämärielejä tarvitse kuin vaihtorahana vastaanottaa). Lähdettiin aamulla kuuden aikoihin liikkeelle, kokki oli taas potkittu hereille keittämään aamupuurot pelkästään meille. Matka taisi kestää hieman vähemmän aikaa kuin tulomatka, taisin nukkua koko matkan. Phnom Penhissä meillä olisi aikaa taas vain yksi kokonainen päivä, joten itse kaupungin fiilistely ja fiilikset jäävät taas vähiin, täytyy tulla ehkä uudestaan. Mitä nyt yleisilmeestä sanoisi uudestaan niin liikenne hieman siistimpää kuin Vietnamissa, muuten melko samanlaista. Englantia osataan laajasti(=turisteja käy paljon) joten ei tarvitse ravintelissa miettiä mitä tilaa ja millä kielellä. Tuk Tukit ovat aina avustamassa vaikket halua, toisaalta kohtelias no thanks! toimii lähes aina. Kaduilla on tunnelmaa ja kaupunki on sielukkaampi kuin esim. Siem Reap, komealla rantabulevardilla bongattiin suomen lippu. Khmeriruokaan lisänä käytetään paljon kookosta eri muodoissa ja nämä olivatkin tervetulleita uusia makuja vietnamin keittiön jälkeen. Hotellimme edustalla lisäksi grillattiin katukojuissa molempina iltoina, kun siellä olimme, joten pääsin mäsäyttämään hieman grillilihaa syömisen välissä(tod. näk. syötiin rottaa ja katuojakyyhkysiä). Länkkäriruokaa on muuten alkanut tehdä mieli matkan tässä vaiheessa. Hintataso Siem Reapissa ja Phnom Penhissä on suht sama kuin Vietnamin puolella, halvalla pääsee katukuppiloissa.

Choeung Ek:n muisto-stupa uhreille(sisältää luita)

Ankorin temppelien lisäksi tutustuimme vierailun aikana hieman ikävämpään historiaan nimittäin Pol Potin ja Punaisten Khmerien älyttömimpään päähänpistoon tehdä maasta täysin omavarainen maatalousyhteiskunta, joka on suljettu muulta maailmalta. Kuulostaa kenties hieman tutulta. No tämähän yritettiin tehdä siten, että 1975 Punaiset Khmerit nousivat valtaan sen syrjäyttäessä amerikkalaismyönteisen hallituksen(monimutkainen kuvio) ja valtasivat Phnom Penhin. No, sitten he tyhjensivät Phnom Penhin KOKONAAN. Kahdessa päivässä. Porukka siirrettiin maaseudulle(myös muista kaupungeista) hommiin. No tietysti järkevästi ajateltuna hommassa ei ollut mitään järkeä ja siksi Pol Pot päätti vangita kaikki, jotka saattaisivat huomauttaa tästä(opettajat, lääkärit, lakimiehet, virkamiehet yms.) Jannut lopulta tapettiin tappoleireillä. Jatkossa kaikki hallintoa mukamas vastaan olevat tai vehkeilijät kokivat saman kohtalon. Eikä se edes suojellut, että kuuluit Punaisiin Khmereihin, sillä tarina kertoo että Pol Pot oli ”hieman” vainoharhainen. Syytökset keksittiin ja ihmistä kidutettiin niin kauan, kunnes hän myönsi nämä väärät syytökset ja sen jälkeen hänet tapettiin pahimmassa/parhaassa tapauksessa. Jotkut lojuivat vankiloissa odottaen kuolemaa. Edes lapset eivät säästyneet tältä järjettömältä vainolta. Eräs khmerihallituksen sloganista kuului, että on parempi tappaa viaton vahingossa kuin jättää valtion vihollinen tappamatta.

Joukkohaudat

No ei se elämä ”vapaanakaan” kovin hehkeää ollut sillä kaikki ihmisiltä riistettiin koti, henkilökohtainen omaisuus ja lähetettiin töihin maaseudulle. Perheet hajotettiin. Työleireillä tahti oli kova ja ruokahuolto nimellistä, jolla ei käytännössä voinut pärjätä. Homma kesti hieman yli 3 vuotta ja yli 3 miljoonaa ihmistä sai surmansa pakkotyössä ja vainoissa. Kaiken tämän lopetti Vietnamin vallattua Kambodza ja perustettua uusi kommunistimyönteinen hallitus. Punaiset Khmerit vetäytyivät Thaimaan rajan lähistölle ja alkoi vuosikymmeniä kestänyt sissisota Pol Potin johdolla. Lisää omituisuutta on se, että ulkomaat eivät ilmeisesti tunnustaneet Kambodzhaan perustettua uutta hallitusta ja Pol Pot ja Punaiset khmerit jatkoivat tunnustettuna maan hallintona melko pitkään ja heillä oli paikka YK:ssa vuosia kansanmurhien jälkeen. Pol Pot kuoli ad 82v elettyään hyvän elämän… (huom. tiedot ovat museon kirjallisuudesta, kaikkea oikeellisuutta ei jaksettu tarkistaa, ahterista homma oli kuitenkin eikä ainoaa laatuaan maailmassa)

Tätä aikakautta kuvaa Phnom Penhissä kaksi kohdetta: Tuol Slengin vankila(genocide museum) sekä Choeung Ek(killing fields). Tuol Sleng oli entinen koulu, joka muutettiin khmerien hallinnon ajaksi kidutus- ja vangitsemiskäyttöön, jonne valtion viholliset tuotiin pidätyksen jälkeen. Tästä siirryttiin Choeung Ek:n leirille, jossa systemaattisesti tapettiin kymmeniä tuhansia ihmisiä, pääasiassa pieksämällä kuoliaaksi. Vierailu näissä paikoissa oli hurja ja erittäin vaikuttava kokemus. Näihin kulutettiin yhteensä 6 tuntia(mukaan lukien 1 h paikallaan ruuhkassa).

Ja säännöt vangeille

Tuol Slengin vankila

 Klo 6:00, taas… Aikaiset herätykset bussia varten alkavat jo hieman tympäistä. Mekong deltalle lähdön jälkeen matkatahti on kova ja molemmat alamme olla väsyksissä. Toisaalta edelleen näkemisen arvoista on nähty. Olimme varanneet hotellimme kautta Mekong Express –bussin(13 USD) Ho Chi Minhiin. Homma meinasi ryssähtää heti alkuunsa, kun unohtivat hakea meidät hotellilta ja jouduimme minibussin kyydissä ajamaan bussin kiinni kaupungin laidalla. Bussiin kuitenkin päästiin ja paikallisen tavan mukaan ilmastointi on käännetty kaakkoon ja säätimet ovat varmaan vanhuuttaan tipahtaneet edellisen käyttäjän niskaan. Näin on siis ollut jokaisessa linja-autossa, jota olemme käyttäneet, sisällä saa ihan palella. Itse istuin huppari, puffi ja villasukat päällä suurimman osan matkaa. Rajanylitys tapahtui hallitussa kaaoksessa, kaikilta bussimatkustajilta kerättiin passit, jotka toimitettiin rajamiehelle leimattavaksi. Kuvitelkaa vain, kun samaan aikaan yhtä virkailijaa kuormittaa 4 bussilastillista rajanylittäjiä ja siinä välissä yksittäiset mummelit hakkaavat passejaan virkailijan eteen jonosta huolimatta. Virkailija lohdutti itseään tuopillisella olutta. Hetken tunsin kaipuuta länsimaista järjestelmällisyyttä ja tavoitteellista toimintaa kohtaan. 6 tunnin bussimatkan jälkeen saavuimme Ho Chi Minhiin vanhoille kulmille, joista lähdimmekin Mekongia tutkimaan. Edessä viimeinen ilta Vietnamissa, ylimäärin paikallista valuuttaa ja Indonesian matkaopas, matka ei pääty tähän!

Vietnamin tiheimmin asutulla alueella ja silti in the middle of nowhere

Terveisiä Mekong Deltalta! Nyt on päästy todelliseen reppureissaajan elämään sen kaikessa merkityksessä. Tätä kirjoittamaan aloittaessa meneillään oli kolmas kaupungi Äiti Mekongin suistoalueella, Can tho, joka on samalla suiston suurin ja Vietnamin 5. suurin kaupunki.

Kuten otsikosta käy ilmi, Delta on Vietnamin tiheimmin asuttua seutua ja samalla suurin riisin tuotantoalue. Alue kutsui meitä kulttuurin, maisemien ja kuuluisten kelluvien markkinoidensa vuoksi. Tietenkin nämä asiat takaavat sen, että yhtä varmasti kuin Mekong virtaa kohti Etelä-Kiinanmerta, kulkee Deltaa kohti myös jatkuva turistiflow. Ho Chi:ssa olikin pilvin pimein matkatoimistoja, jotka järjestävät erilaisia mutta lopulta samanlaisia eripituisia retkiä alueelle. Halong Bayn turistiryysiksestä viisastuneina päätimme, ettemme halua tällä kertaa kulkea virran mukana vaan päätimme lähteä kartoittamaan deltaa itsenäisesti omin (ja netin) neuvoin julkisia kulkuvälineitä hyödyntäen. Ensimmäinen kohde olikin sitten tuo jo edellisessä postauksessa mainittu Ben tre -niminen kylä (kylässä asukkaita 120 000).


Satuimme varaamaan yön Oasis-nimisestä hotellista, jota pyörittää kiivi-herra Ken, joka otti meidät heti siipiensä suojaan. Ensin opiskeltiin karttakepin kanssa alueen kartta, joka oli maalattu hotellin seinälle ja sitten Ken kysyi meille paikat seuraavan päivän cargo-boatiin (joka ei sitten kulkenutkaan kuin vasta sitä seuraavana päivänä). Neuvoipa vielä kartan seuraavastakin kylästä ja saatiin samalla osoitetiedot sen kylän ainoasta hotellista, jossa osataan englantia. Kyllä oli sympaattinen palvelu ja kylä! Otettiin fillarit kulkuvälineiksi ja niillä sitten edettiin riisipellon reunaa ja käytiin ostamassa paikallisesta tienvierimarketista tuoreita mandariineja, mangoja ja vesimeloni. Kasvitieteilijä minussa ihaili teitä reunustavia banaanipuita ja niissä roikkuvia isoja hedelmäterttuja sekä erivärisiä tuntemattomia kauniskukkaisia pensaita. Ampiaisia tietysti säikyin tuttuun tapaan ja välillä vahingossa kärpäsiäkin. Ihmiset olivat poikkeukksellisen ystävällisiä, kaikki lapset (ja aikuisetkin) huusivat iloisesti "hello hello" meidät nähdessään ja tämän vuoksi paikka kulkee nyt meidän kesken nimellä "hello-village".




Tavaravene otti meidät kyytiinsä lopulta päivää suunniteltua myöhemmin. Kyseessä oli siis jonkinlainen pieni rahtialus, joka kuljetti mm. ruokatavaroita joen varren kyliin, ei niinkään ihmisten kuskaamiseeen tarkoitettu menopeli. Meille oli kuitenkin huomaavaisesti asetettu kannelle (jossa ei ollut laitoja) kaksi lasten kokoa olevaa muovituolia. Näin me sitten seilattiin pitkin Mekongia seuraavat viisi tuntia. Alus pysähteli muutamaan kertaan pienissä kylissä, joissa purettiin tavaraa pois. Maisemat olivat kauniit, rannat trooppisen rehevää kasvustoa täynnä, vesi tosin väriltään ruskeaa eli uimaan se ei houkutellut. Sinne myös iloisesti heitettiin kaikki roskat ja muu tarpeeton ja tietenkin omat eritteet vessana toimineen kopin kautta, jossa oli pohjassa reikä.

Tra Vinh, seuraava vuorossa ollut Deltan kylä saavutettiin aikanaan. Se jos mikä oli Lonely Planetin sanoja lainatakseni "off the beaten track" eli mestassa ei turistin turistia. Vähän kyllä oli hassu olo kun selkä hiessä, ihmisten katseet selässä ja rinkka hartioita hiertäen alettiin sitten metsästää ilman mitään kunnon karttaa sitä kaupungin ainoaa hotellia missä englantia kuulopuheiden mukaan taidetaan. Ja löytyihän se, onneksi Mikko on meikäläistä parempi suunnistaja. Hotellivirkailijan englanti oli vähintäänkin haasteellista ja niin oli ravintoloiden (seinäsyvennys-katuruokaloiden) listoilta ruuan tilaaminenkin koska englanti on täällä päin tuntematon kieli. Siinä sitten osoitettiin ja nyökkäiltiin ja yhdessä paikassa onnistuttiin saamaan ilmeisesti jonkinlaista sisäelin-soppaa "lihan"palojen ulkonäöstä päätellen. Ihan hyvää se kumminkin oli ja suuremmilta ripuleilta ollaan edelleen säästytty. Muutamia sieviä temppeleitä nähtiin mutta tyydyttiin ihailemaan niitä aitojen ulkopuolelta.

Seuraava etappi olikin sitten tuo jo mainittu Chan tho, jonne matka taittui paikallisella bussin ruoskalla, jossa taas kerran oltiin ainoat turistit. Täytyy kyllä myöntää, että matka epämiellyttävillä penkeillä oli kuitenkin tuskansa veroinen: maisemat olivat todella kauniit: Häikäisevän vihreää riisipeltoa toisensa vieressä ja vlijelijöitä istutustyössään, yläpuolella sininen taivas. Chan tho:ssa tsekkasimme mm. kelluvat markkinat hotellimme omistajan tyttären yksityisesti opastamana (poislukien meidän lisäksi kierroksella oli yksi jenkki-britti Mike).  Oppaamme perässä kuljettiin myös töllistelemässä maaseutua, jossa elämänmeno perustuu pitkälti riisin ja erilaisten hedelmien tuotantoon ja myyntiin. Lapset eivät mene kouluun koska rahaa siihen ei ole, sen sijaan he viettävät usein koko elämänsä vanhempien tilalla töitä tehden ja bisnestä ajallaan jatkaen.

Viimeinen deltan kaupunkikohde oli Chau doc lähellä Kambodzan rajaa, jossa väsymyksen vuoksi emme jaksaneet ihmeemmin paikkoja katsella. Yön yli nukuttiin ja aamulla aikaisin otettiinkin jo speed-boat kohti Kambodzan Phnom Pheniä. Se päivä menikin kokonaan matkustaessa, ensin 6 tuntia veneellä Mekongia pitkin ja Phnom Phenistä ruokatauon jälkeen bussilla vielä kohti Siem Reapia, koska haluttiin mielummin uhrata yksi kokonainen päivä matkustamiseen ja saada sellainen lisää paikalla oloon. Perillä oltiin sitten reippaasti puolen yön jälkeen. Vähän oli epätodellinen olo kun yksinäinen tuktuk kuskasi meitä vihdoin pitkin Seam Reapin hiljentyneitä, pölyisiä katuja. Tunnelmaa toi kirkas tähtitaivas ja vei nälkä ja vilu. Seuraavina päivinä vuorossa siis jumalten jturistien kaupunki sekä Angkorin temppelit...